A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V Y Ä Ö Å Paluu filosofiaan 

Abstrahoida Aristoteelisessa filosofisessa perinteessä mielen toimintaa sen muodostaessa yleiskäsitteen eli ® universaalin kutsuttiin abstrahoinniksi (lat. ab+straho, vetää irti, erottaa). Aistien havaitessa jonkin olion ja mielen muodostaessa siitä yleiskäsitteen mieli ikään kuin erottaa aineesta siihen sisältyneen muodon eli ® forman. 1300-luvun myötä käsitteelle vakiintui myös käyttötapa, jossa tarkoitettiin käsitteen erottamista läsnä- tai olemassaolosta. Tällöin abstraktin tiedon vastakohta oli välitön havainto eli ® intuitio ja intuitiivinen tieto. Myöhemmässä filosofiassa abstrakteiksi olioiksi on kutsuttu aikaan ja paikkaan liittymättömiä olioita, kuten esimerkiksi lukuja. Myös esimerkiksi Platonin ® ideat ovat tässä mielessä abstrakteja.

Ad hominem ® Argumentti on henkilöön kohdistuva eli ad hominem (lat. homo, ihminen) silloin kun siinä puututaan sen henkilön ominaisuuksiin tai käsityksiin, jolle argumentti esitetään. Lapselle esimerkiksi sanotaan "niin se on, vaikket voikaan ymmärtää sitä kun olet niin pieni".

Affektiivinen Tunteisiin eli ® emootioihin liittyviä ruumiillisia tuntemuksia nimitetään usein affektiivisiksi tiloiksi (lat. affectus, vaikutus).

Agnostinen Tiedollisesta kannanotosta pidättäytyvää asennetta sanotaan agnostiseksi (kr. a+gnosis, ei tietoa). Yleensä filosofisissa teorioissa kehotetaan suhtautumaan agnostisesti tai ® skeptisesti asioihin, joista ei katsota voivan olla tietoa. Sanaa on käytetty erityisesti uskonnonfilosofiassa.

Aistimussisältö Ymmärryksen esimerkiksi näköaistien välityksellä tavoittama kuva todellisuudesta; se, mitä aistit antavat mielelle ( ® annettu). Aristoteelisessa ja ® skolastisessa filosofiassa tätä käsitettä (kr. phantasma, mielikuva) käytettiin viittaamaan eräänlaiseen aineelliseen kuvaan tai painaumaan aistielimissä. Se ikään kuin siirtää tai välittää ulkoisia esineitä koskevan informaation aineellisista aisteista yleensä aineettomana pidettyyn ymmärrykseen. Myös uuden ajan filosofiassa vastaavalla käsitteeltä (engl. sense datum) on ollut paljon käyttöä.

Aksidenssi ® Substanssi.

Aksioomat Ne väittämät eli peruslauseet, joihin esimerkiksi aristoteelisen ihanteen tai geometrian mallin mukainen tieteen järjestelmä perustuu. Yleensä niitä pidetään todistamattomina, mutta itsestään selvinä. Muu tiede voidaan rakentaa niistä ® demonstraation keinoin.

Aktuaalisuus Olemassaolo itse teossa (lat. actus, teko). Tila, jossa olion tai asian sanotaan olevan silloin, kun kyse ei ole pelkästä mahdollisuudesta (® potentiaalisuus), vaan todella toteutuneesta oliosta tai asiasta.

Annettu Mielelle annetuksi (lat. datum, annettu) sanotaan sellaista, mikä on mielessä, mutta ei ole riippuvaista mielestä itsestään. Eri filosofisissa teorioissa on pidetty tällä tavalla annettuina erilaisia asioita: esimerkiksi havainnossa saatuja ® aistimussisältöjä (sense datum), todellisuuden metafyysisen rakenteen perusteita tai logiikan lakeja. Laajassa mielessä annetuksi voidaan sanoa mitä tahansa ajattelun lähtökohtaa. Monet filosofit ovat halunneet osoittaa, ettei oikeastaan mikään ole annettua, vaan ymmärrys antaa oman panoksensa kaikkeen, mitä siinä tapahtuu.

Antinomia Antinomia tai paradoksi tarkoittaa yleisemmässä merkityksessä kahta pätevää argumenttia, jotka johtavat ristiriitaisiin johtopäätöksiin. Teknisemmässä kielenkäytössä "antinomia" viittaa yleensä nimenomaan Kantin osoittamiin paradokseihin, joissa on kyse siitä, että tarkastellaan asiaa, joihin järjen käsitteet eivät sovellu. Sana tunnetaan erityisesti Kantin puhtaan järjen antinomioita koskevasta esityksestä Puhtaan järjen kritiikin dialektiikkaa tutkivassa osassa. Sana ® dialektiikka viittaa Kantilla sellaisiin järjen luonnostaan puhtaiden ymmärryskäsitteiden pohjalta tekemiin illusorisiin päättelyihin jotka johtavat järjen ristiriitaan itsensä kanssa. A,ntinoniiat ovat tällaisia järjen ristiriitoja ja syntyvät järjen pohtiessa kosmologisia kysymyksiä. Kant luettelee neljä antinomiaa. Näistä ensimmäinen koskee maailman ikuisuutta, toinen aineen jakautumista äärettömän tai pienimpiin osiinsa, kolmas determinismin ja inhimillisen vapauden välistä ristiriitaa, ja neljäs absoluuttisen välttämätöntä oliota (Jumalaa). Kantin mukaan ihminen ajautuu luonnostaan ristiriitoihin pyrkiessään ulottamaan puhtaat ymmärryskäsitteensä koskemaan myös maailmaa sinänsä. Pääosa perinteistä metafysiikkaa rakentuukin Kantin mukaan dialektiselle päättelylle, ja pääosa spekulatiivista kosmologiaa ajautuu myös antinomioihin. Osoittamalla rajat, joiden ulkopuolelle järjen ei pidä yrittää soveltaa ymmärryskäsitteitään, Kant halusi tehdä metafysiikan tieteenä mahdolliseksi ja osoittaa, miten antinomiat voidaan tehdä vaarattomaksi.

Aposteriorinen ® Apriorinen.

Apperseptio Kant tarkoittaa apperseption ykseydellä sitä, että jokainen

mielle ymmärretään jonkin subjektin n-Lielteeksi. jokaiseen perseptioon sisältyy tällöin tietoisuus, että se on jonkin (minän) perseptiota. jokaiseen mielteeseen tai ajatukseen voi lisätä esimerkiksi sanat "minä ajattelen, että..." tai "minä havaitsen, että...... Apperseptio on siis tavallaan havainto johon liittyy tietoisuus havaitsemisesta. Suomen kielessä apperseptiota on toisinaan kutsuttu "käsitteelliseksi havainnoksi".

Apriorinen Jostakin aikaisemmasta johdettu (lat. prior, aikaisempi, edellinen). Laajassa merkityksessä perustelun sanotaan olevan apriorinen, jos se nojautuu sellaisiin olettamuksiin, jotka ovat jossain oleellisessa mielessä metafyysisesti perustavampia tai paremmin tunnettuja kuin johtopäätös. Uuden ajan filosofiassa ja erityisesti Kantilla ilmaus vakiintui tarkoittamaan havainnosta riippumatonta (kokemusta edeltävää) tietoa. Kantin mukaan meillä on tietoa apriorisesti niistä edellytyksistä, jotka oma ymmärryksemme asettaa ylipäätään kaikelle tiedolle. Vastaavasti tiedon sanotaan olevan aposteriorista (lat. posterior, myöhempi, jälkimmäinen), jos se perustuu kokemukseen ja se voidaan saada vain havaintojen kautta.

Argumentti Perusteluketju eli rakenne, jossa tiettyä väitettä (johtopäätöstä) pyritään tukemaan muilla väitteillä (premisseillä) (lat. arguo, väittää, osoittaa). Hyvässä argumentissa johtopäätös seuraa loogisesti premisseistä, mutta jotakin kielellistä rakennetta voidaan kutsua argumentiksi, vaikkei sen premissien ja johtopäätöksen välillä tosiasiassa olisikaan mitään loogista suhdetta, kunhan se on esitetty siinä tarkoituksessa, että premissit tukisivat johtopäätöstä.

Assertorinen Sanaa käytetään väitteen sisältävistä kielellisista rakenteista (lat. assertio, väite). Laajassa merkityksessä assertoriseksi kutsutaan väitelauseita erotukseksi esimerkiksi kysymystä tai käskyä ilmaisevista lauseista. Suppeassa merkityksessä assertorinen lause tarkoittaa väitelausetta, joka ei ole ® modaalinen, eli lausetta, joka ilmaisee tietyn asiantilan pikenunin kuin tietyn asiantilan mahdollisuuden tai välttämättömyyden.

Attribuutti. ® Substanssin välttämätön ja määrittelevä ominaisuus.

Deduktio Sitova päätelmä (lat. deduco, johtaa). Erityisesti logiikassa käytetty käsite ® argumentista, jonka premissien ja johtopäätöksen välillä on välttämätön looginen seuraussuhde. Eräät filosofit ovat käyttäneet käsitettä deduktio väljemmin viittaamaan mihin tahansa prosessiin, jossa ymmärrys johtaa jotakin jostakin. Esimerkiksi Descartes käytti deduktion käsitettä lähinnä geometriseen päättelyyn nojautuvassa merkityksessä. Hän myös ajatteli, että deduktio voi tuottaa tietoa, joka ei sisälly premisseihin. Tämä ei ole mahdollista muodollisen logiikan hyväksymissä deduktioissa. Hieman harhaanjohtavasti deduktiota kutsutaan usein päättelyksi yleisestä yksittäiseen. On huomattava, että esimerkiksi täydellinen ® induktio on loogisesti hyväksyttävä deduktiivinen päättelytapa, joka suuntautuu yksittäistapauksista yleiseen.

Deismi Varsinkin ranskalaiseen valistukseen liittyi usein deistiseksi kutsuttu asenne uskonnollisiin kysymyksiin. Sanalla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan järkiperustein on syytä uskoa, että maailman on luonut jokin jumala, mutta tästä Jumalasta on mahdoton saada tarkempaa tietoa. On selvää, ettei näkemys ollut kristillisen kirkon suosima. 1700-luvulla deismi oli paljon yleisempää kuin ateismi. Silloisen luonnontieteen näkökulmasta maailman ja elollisen luonnon synty sattumalta vaikutti yhtä uskomattomalta kuin kellon löytyminen erämaasta, jollei ajatella jonkun joskus kadottaneen sen sinne.

Demonstraatio Päätelmä, joka osoittaa sitovasti eli todistaa (lat. demonstro, osoittaa, viitata). Tieteen kielenä olleessa lannassa sanaa käytettiin nimenomaan tieteellisen tiedon edellyttämän varmuuden tuottavista päättelyketjuista. Aristoteeliseen tieteenihanteeseen, joka oli vallalla 1600-luvulle saakka, kuului ajatus tieteellisen tiedon kertakaikkisuudesta ja lopullisuudesta. Kun tieto on kerran osoitettu eli demonstroitu tieteellisesti päteväksi, siihen voidaan ehdottomasti luottaa eikä se koskaan vanhene. Uuden ajan tieteenfilosofiset teoriat (erityisesti empirismi, mutta myös rationalismi) ovat luopuneet Aristoteelisesta demonstroitavuuden vaatimuksesta. Niinpä sanakin on teknisessä merkityksessään jäänyt lähinnä loogikkojen käyttöön.

Deskriptiivinen ® Normatiivinen.

Determinismi Luonnonlakien tapaa hallita maailmaa on yleensä pidetty poikkeuksettomana ja ehdottomana. jos tällaiseen ajattelutapaan liittyy käsitys, jonka mukaan luonnonlait hallitsevat kaikkea, näkemystä kutsutaan deterministiseksi. Sen mukaan kaikki maailman tapahtumat määräytyvät lainalaisuuksien mukaisesti eikä mikään riipu sattumasta tai tahdon vapaasta valinnasta. Kyseessä on ® mekanistinen determinismi, jos kaikkien lainalaisuuksien ajatellaan olevan mekaniikan lakien tyyppisiä. Vain harvat ovat vastustaneet determinismiä sillä perusteella, että luonnonlakeihin on poikkeuksia. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen kuitenkin ajatteli näin. Hänen teoriansa mukaan luonnonlait toteutuvat materiaalisen maailman vajavaisuuden vuoksi vain useimmissa tapauksissa, ei aina. Niihin liittyy siis sattumanvaraisia poikkeuksia, jotka selittävät maailman vaihtelevuuden ja hajanaisuuden. Useimmat determinismin kriitikot ovat ajatelleet, että on asioita, joita luonnonlait eivät lainkaan koske. Tällaisia voivat olla esimerkiksi ihmisen järjen tai tahdon toiminta. Toisaalta voidaan ajatella, että maailmassa on aitoja sattumia, jolloin se ei ole deterministinen.

Diakroninen modaalisuus ® Modaalisuus.

Dialektiikka

1. Sana tarkoitti alun perin keskustelutaitoa (kr. dialektike tekne), ja antiikin filosofit käyttivät sitä monella eri tavalla. Platonille dialektiikka oli keino nousta yksittäistapauksien tarkastelusta tietoon tosiolevasta. Sokraattisessa dialogisessa keskustelussa pyrittiin erilaisten jaotteluiden kautta määritelmään.

2. Logiikka. Aristoteles kehitteli Platonin dialektista menetelmää eteenpäin. Tuloksena ollutta tieteellisen tutkimuksen menetelmää kutsutaan nykyään logiikaksi. Keskiajan loppuun asti sanat logiikka ja dialektiikka olivat yleensä samaa merkitseviä, eri kirjoittajat käyttivät niitä on-den mieltymystensä mukaan. Uudelle ajalle tultaessa sana dialektiikka on yleensä ymmärretty suppeammin.

3. Kant erottelee Puhtaan järjen kritiikissä analytiikan ja dialektiikan. Ensimmäinen tutkii ymmärryksen toimintaa suhteessa havaintoon, kun taas toinen tutkii järjen työskentelyä tämän pyrkiessä yhä ylemmän tason kokonaisnäkemykseen. Järki ajautuu kuitenkin tässä usein ristiriitoihin (ks. ® antinomia) yrittäessään ulottaa käsitteensä havainnoissa ilmenevän maailman tuolle puolen, eritoten pyrkiessään tuottamaan käsitteillään tietoa Jumalasta, sielusta ja maailman pohjimmaisesta olemuksesta.

4. Saksalaisessa idealismissa dialektiikan käsitettä kehittelivät Fichte ja Schelling. Myös Hegel käytti sitä filosofiassaan. Fichten kaavion mukaan dialektinen prosessi sisältää teesin, antiteesin ja synteesin. Tällöin antiteesi on vastakkainen ja jollain tavalla ristiriitainen teesin kanssa, ja synteesi sovittaa ne yhteen. Saksalaisen idealismin kriitikot käyttivät hyväkseen tällaisen ajattelumenetelmän alttiutta syytöksille käsittämättömistä ristiriidoista.

5. Marxilaisuudesta tuttu dialektinen materialismi liittää sekin dialektiikan ristiriitaan. Tässä dialektiikka ymmärretään eräänlaiseksi historian sisäiseksi logiikaksi, jonka mukaan historia vääjäämättä kulkee vallankumouksesta toiseen kunnes lopputila saavutetaan.

Dispositio Yleisessä merkityksessään dispositio tarkoittaa esimerkiksi esseen jäsennystä, mutta filosofisena käsitteenä se viittaa yleensä taipumukseen tai valmiuteen. Dispositiokäsitteet kuvaavat ominaisuuksia, jotka toteutuvat tietyissä tilanteissa tai tiettyjen olosuhteiden vallitessa: niinpä mustikoilla on dispositionaalinen ominaisuus litistyä sormien väliin jos niihin tarttuu liian ahneesti. Dispositiokäsitteisiin liittyy erityisiä filosofisia ongelmia. Disposition käsitettä on myös käytetty runsaasti etiikassa, etenkin Aristoteelisessa perinteessä ja varsinkin kuvaamaan ihmisen emotionaalisia dispositioita. Esimerkiksi taipumusta suuttua herkästi voidaan sanoa tunnevalmiudeksi, joka saattaa johtaa aggressiiviseen käytökseen. Dispositiot voivat olla joko synnynnäisiä tai tottumuksen tuottamia. Etenkin keskiajalla toistuvan toiminnan tuottamien dispositioiden ajateltiin muodostavan tottumuksia eli habituksia (lat. habitus, hahmo, taipumus, kyky). Sana habitus on säilynyt meidän päiviimme saakka tietyn ihmisen yksilöllistä olemusta merkitsevällä terminä ("piippu korosti hänen filosofista habitustaan"). Aristoteelisen teorian mukaan hyveet ovat nimenomaan suotuisia dispositioita eli taipumuksia esimerkiksi suuttua sopivassa määrin kussakin tilanteessa.

Dualismi Kaksijakoisuutta kannattava näkemys (lat. duo, kaksi). Tavallisimmin dualismista puhutaan dualistisen metafysiikan tapauksessa. Sen yleisin muoto on mielen ja aineen kahdeksi eri ® substanssiksi erottava metafysiikka. Myös muunlaisia kaksijakoisuuteen nojautuvaa näkemyksiä on tapana sanoa dualistisiksi.

Eksistenssikvanttori ® kvanttori.

Emanaatio Plotinoksen metafyysisen järjestelmän ydin oli Ykseys, josta koko todellisuus kaikkine ® hypostaaseineen on lähtöisin, virtaa, säteilee tai emanoituu (lat. emano, valua, saada alkunsa, levitä). Plotinoksen suosimia vertauskuvia maailman emanoitumiselle ykseydestä olivat esimerkiksi veden valuminen lähteestä tai valon säteily auringosta. Plotinoksen käsite vaikutti uusplatonismin kautta laajasti länsimaiseen filosofiaan ja monien keskiajan teologien teoriaan luomisesta.

Emootio Tunne tai tuntemus (lat. e+moveo, liikuttaa, toimittaa ulos, poistaa). On todettu hankalaksi antaa filosofista mallia siitä, mikä tunne on. Usein kuitenkin on korostettu sitä, että ne ovat ulkoisten asioiden aiheuttamia eli mielen ® passioita. Useissa filosofisissa ns. komponentiaalisissa tunneteorioissa emootiot jaetaan jollakin tavalla osiin. Tunne voidaan hahmottaa koostuvaksi esimerkiksi ® affektiivisesta osasta (sydäntä puristaa, itkettää) ja arvioivasta kognitiivisesta osasta, joka kytkee affektiivisen osan johonkin ulkoiseen asiaan (hän jätti minut) ja antaa affektiiviselle osalle tulkinnan (suru).

Emotivismi Tunteiden eli emootioiden käsittäminen moraalisten arvostelmien perustaksi.

Entiteetti Kirjaimellisesti tulkittuna entiteetti on sama kuin olio (lat. ens, oleva). Sanaa käytetään yleensä silloin, kun ei haluta väittää sen, jota sanotaan entiteetiksi, olevan olemassa sanan varsinaisessa merkityksessä. Esimerkiksi lukuja voidaan sanoa aritmeettisiksi entiteeteiksi ottamatta kantaa niiden varsinaiseen ontologiaan.

Esisokraattinen filosofia Sokratesta edeltävä kreikkalaisen filosofian vaihe. Käytännössä esisokraattisen ajattelun aikaan filosofian luonne ei ollut selkiytynyt eikä kreikankielen sanaa "filosofia" vielä käytetty johdonmukaisella tavalla. Meillä ei siis voi olla yksiselitteistä kriteeriä sille, kuka oikeastaan oli filosofi. Esimerkiksi Homerosta ei yleensä pidetä filosofilla, mutta Pythagorasta pidetään. Käytännössä esisokraatikkoina tunnetaan ne henkilöt joiden tekstejä on mukana Dielsin toimittamassa valikoimassa Fragmente der Vorsokratiker. Se sisältää meille säilyneitä tekstikatkelmia Sokratesta edeltävällä ajalta. Kokonaisia filosofisia teoksia meille ei ole säilynyt. Esisokraattiseen filosofian merkitys ei rajoitu siihen, että siinä luotiin peruslinjat, joiden varaan Sokrates, Platon ja Aristoteles saattoivat rakentaa. Monet myöhemmätkin filosofit ovat pitäneet juuri esisokraattisten ajattelijoiden, kuten Herakleitoksen, filosofista työtä kaikkein hedelmällisimpänä mitä historiasta löytyy.

Esoteerinen Salaileva, sisäpiirille rajoitettu. Kautta filosofian historian on ollut toisaalta ajattelijoita, jotka ovat halunneet pitää viisauden vain harvojen omaisuutena, ja toisaalta ajattelijoita, joiden on arveltu toimineen näin. Esimerkiksi Platonin ja Aristoteleen opetuksessa on usein nähty tarpeelliseksi erottaa omalle oppilaspiirille tarkoitettu esoteerinen aines julkisuuteen tarkoitetusta eksoteerisesta aineksesta. Renessanssiaikana ja uuden ajan alussa magiaanja uskonnollisuuteen liittyi monilla filosofeilla esoteerisia pyrkimyksiä.

Essentiaalinen Tulee latinan sanasta "essentia" (suom. olemus), jota filosofiassa käytetään eritoten viittaamaan olioiden olennaisiin eli ® substantiaalisiin ominaisuuksiin erotettuna satunnaisista määreistä. Aristoteelisessa perinteessä essentiaa vastaa lähinnä olion ® forma tai olion lajityypillisten ominaisuuksien summa. Feministisessä tutkimuksessa ja kulttuuritutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, oletetaanko essentialistisesti esimerkiksi sukupuolen määrittävän ihmistä olemuksellisesti hänen biologisten ominaisuuksiensa perusteella vai selitetäänkö sukupuolitettua käytöstä kulttuurin vaikutuksella.

Forma Latinan sanaan "forma" (suom. muoto) pohjautuvia sanoja on filosofian historiassa käytetty hyvin monissa erilaisissa merkityksissä. Seuraava luettelo antaa joukon merkityksiä, mutta ei ole tyhjentävä. Siihen on kuitenkin pyritty poimimaan historiallisesti keskeisimmät toisistaan oleellisesti poikkeavat käsitteen tekniset käyttötavat.

1. Aristoteleen metafysiikassa kaikki todelliset eli aktuaaliset oliot koostuvat muodosta (formasta) ja aineesta. Tällöin aine on mahdollisuuden eli ® potentiaalisuuden periaate ja muoto aktuaalisuuden. Muoto siis määrittää mikä tai millainen olio on.

2. Duns Scotuksen mukaan kunkin olion yksilöllinen olemus eroaa formaalisesti tuosta oliosta itsestään reaalisesti olemassa olevana yksilönä. Sanomalla eroa forrnaaliseksi Scotus tarkoitti sitä, että ero perustuu siihen, että yksilöllinen olemus on aristoteelinen forma eli muoto. Kyse ei hänen mukaansa kuitenkaan ole reaalisesta erosta, koska esimerkiksi Sokrates ja hänen yksilöllinen "Sokrateutensa" eivät ole eri olioita. Ero ei ole myöskään vain rationaalinen, koska se ei perustu yksinomaan järjen toimintaan. C. S. Peirce katsoi Scotuksen formaalisen erottelun käsitteen tarjoavan hyvän mallin siitä, miten tieteellinen tieto kuvaa todellisuutta ja on siitä riippuvainen, vaikkei se suoraan vastaakaan reaalisesti olemassa olevia rakenteita.

3. Kantin filosofiassa kokemuksen muoto eli forma tarkoittaa niitä ennakkoehtoja, jotka ymmärryksen rakenne sille asettaa. Siten kokemuksen muodollinen aines (ajallisuus, tilaan eli avaruuteen sijoittuminen) pätee kaikkeen mahdolliseen kokemukseen ja antaa maailmalle ® apriorisen muodon (olla ajallinen, avaruudellinen jne.). Vastaavalla tavalla kategorisen imperatiivin perusta on sen muodollisuudessa eli formaalisuudessa. Se ei koske tahdon sisällöllistä kohteita (esim. haluamaani lopputulosta), vaan vain tahdon muotoa eli sen sisäistä ristiriidattomuutta. Myös esteettinen kauneuden kokemus oli Kantin mukaan luonteeltaan muodollis-subjektiivinen. Kantin tapa käyttää muodon eli forman käsitettä periytyi saksalaiseen idealismiin varsin laajalti.

4. Logiikassa erotetaan väitteen tai muun kielellisen rakenteen muoto eli forma sen sisällöstä. Tällöin sisältö tarkoittaa päättelyn tai väitteen niitä osia, jotka viittaavat todellisuudessa oleviin olioihin tai rakenteisiin. Vastaavasti muut lauseen osat kuvaavat väitteen tai päättelyn muotoa. Niinpä esimerkiksi väitteen "kaikki kissat ovat sattumalta raidallisia" muotoa sanotaan universaaliksi eli yleiseksi (vrt. sana "kaikki") ® kontingentiksi (vrt. sana "sattumalta") predikaatioksi (vrt. sana "ovat"), ja väitteen "Liisa rakastaa Markkua" muotoa sanotaan relatiiviseksi eli suhdetta ilmaisevaksi. Sellaista kieltä, jonka lauseiden kaikki sisältöä ilmaisevat osat on eristetty (ja voidaan mahdollisesti korvata muuttujina), sanotaan Normaaliksi kieleksi. Siinä lauseiden looginen muoto on eksplisiittisesti ilmaistavissa ilman virhetulkintojen mahdollisuutta. Esimerkiksi formalisoitu lause $ xR(a,x) väittää tietyllä oliolla olevan tietty relaatio johonkin olioon. Se, mikä olio ja mikä relaatio on kyseessä, edellyttää lauseen tulkintaa, jossa vakiotermit "a" ja "R" saavat merkityksen. Formaalinen logiikka tutkii niitä päättelyitä, jotka perustuvat pelkästään lauseiden muotoon.

Hedonismi Näkemys nautinnon (kr. hedone, nautinto, mielihyvä) keskeisyydestä, yleensä niin, että nautinto arvioidaan eettisesti ainoaksi tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.

Hermeettinen traditio Tämä perinne palautuu myyttisen jumalallisen Hermes Trismegisoksen kirjoittamaksi sanottuihin teksteihin 300-luvulle eKr. asti. Siinä uskonnollinen pelastus liitettiin jumalallista alkuperää olevaan erikseen ilmoitettuun tietoon. Keskeiset kirkkoisät torjuivat hermeettiset tekstit, mutta perinne on elänyt myös kirkon puitteissa läpi vuosisatojen.

Holismi Oppi jonka mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Esimerkiksi elävän organismin toimintaa ei voi holistin mukaan pätevästi kuvata pitäytymällä vain sen osien välisiä mekanismeja kuvaavaan selitystasoon.

Humen giljotiini "Laite", joka leikkaa velvollisuudet irti luonnollisesta todellisuudesta. Myös Humen lakina (R. M. Hare) tunnettu periaate, jonka mukaan luonnolliset faktat eivät perustele arvolauseita, vaan arvolause edellyttää lisäksi jonkin arvopremissin hyväksymistä. Hume itse ei käyttänyt sanaa "giljotiini". Sitä on alettu käyttää tässä yhteydessä 1900-luvulla.

Hylemorfinen Muodon eli ® forman ja aineen yhdistelmä (kr. hyle, aine, ja morfe, muoto).

Hypostaasi Keski- ja uusplatonistiseen metafysiikkaan liittyi oppi todellisuuden eri tasoista eli hypostaaseista. Plotinoksen uusplatonismissa tärkeimpiä hypostaaseja oli kolme: ykseys, ymmärrys ja sielu. Materia ei Plotinokselle ollut hypostaasi, sillä se oli oikeastaan vain eräänlainen peili, jossa eri olemistasot heijastuivat, kun ne ® emanoituivat ykseydestä.

Hypoteesi Olettamus, tarkasteltava ajatus, joka monissa tapauksissa pyritään osoittamaan oikeaksi tai vääräksi. Vrt. työhypoteesi (työskentelyn pohjaksi otettu ajatus, josta ollaan valmiita tarvittaessa luopumaan).

Idea 1. Erityisesti Platonin filosofiassa ja platonismissa "idea" (kr. idea, hahmo, muoto) tarkoitti ikuista ja universaalia mallia, jota aineellisen todellisuuden yksittäiset oliot heijastavat puutteellisesti. Platon ajatteli aistittavan maailman takana olevan jonkinlaisen toisen todellisuustason, ideamaailman, joka antaa yhtenäisyyden ja ymmärrettävyyden muuttuvalle aistittavalle maailmalle. Platonin ideoiden kriitikot ovat yleensä kysyneet, ovatko ideat todella olemassa. Platonistit ovat mieluumminkin kääntäneet kysymyksen toisinpäin: voimmeko sanoa järjen tavoittamien ikuisten ideoiden heijastumia, katoavaista aineellisia olioita, todella olemassa oleviksi?

2. Uusplatonismin ja keskiajan skolastisen filosofian myötä sanalla "idea" alettiin tarkoittaa ajatuksia, erityisesti luomistyötään suunnittelevan jumalan ajatuksia, jotka hahmottelivat maailmaan luotavien olioiden olemuksia. Sana oli kuitenkin suhteellisen vähän käytetty keskiajan filosofiassa.

3. 1600- ja 1700-luvuilla sana "idea" yleistyi. Tuolloin sillä tarkoitettiin yleensä ihmisen mielessä olevaa ajatusta. Tyypillisesti idean ymmärrettiin olevan ymmärryksen yksittäinen välitön kohde, joka edusti jotakin ulkoisen todellisuuden oliota tai piirrettä mielessä. Sanan tällaisen käyttötavan keskeisiä pioneereja olivat René Descartes ja John Locke. Empiristisessä perinteessä yksinkertaisella idealla alettiin tarkoittaa ajatusta, joka ei koostunut mistään osista, vaan esitti mielelle jotakin luonteeltaan jakamatonta: esimerkiksi aniliininpunaisen idea, kimeän idea. Empiristit pyrkivät selittämään kaiken inhimillisen tiedon tällaisten yksinkertaisten ideoiden vertailun a yhdistetyn tulokseksi.

Identiteetti Kahdessa eri yhteydessä esiintyvien olioiden sanotaan olevan identtiset (lat. idem, sama), jos ne oikeastaan ovatkin yksi ja sama olio. Mutkikkaamman määritelmän mukaan identiteetti tarkoittaa suhdetta, joka jokaisella oliolla on vain itseensä. Monesti identiteetillä tarkoitetaan myös laadullisempaa kuvausta siitä, mikä kyseinen olio on. Esimerkiksi ihmisyksilön identiteetti määritellään vastaamalla kysymykseen "kuka hän on".

Imaginaatio Mielikuvitus, kuvittelukyky tai imaginaatio (lat. imago, kuva) on historian eri vaiheissa merkinnyt varsin erilaisia asioita. Aristoteelisessa tietoteoriassa ymmärrys tavoitti ulkoisen todellisuuden vain aistien kautta. Aistit tuottivat sisäiseen kuvittelukyvyksi tai mielikuvitukseksi kutsuttuun elirneen (joka sijaitsi aivoissa) aineellisen kuvan, joka edusti ulkoista oliota. Tämä kuva yhdisti eri aisteista saadut ® aistimussisällöt, ja sen avulla ymmärrys kykeni ajattelemaan ulkoista oliota ja ® abstrahoimaan sen muodon eli ® forman. Tunnetun keskiajan skolastiikan käyttämän fraasin mukaan "ymmärryksessä ei ole mitään mikä ei olisi ollut ensin aisteissa" (nihil est in intellectu quod nonfuerit prius in sensu). Ihmisen mieli tarvitsee siis aristoteelisen teorian mukaan välttämättä jonkinlaisen mielikuvan kaikesta, mitä se ajattelee. Monien keskiajan teologi-filosofien ja uuden ajan materialistien mielestä juuri tämä seikka estää ihmistä ajattelemasta esimerkiksi jumalaa välittömänä tavalla. Muutamat skolastikot ja monet uuden ajan filosofit ovat lakanneet edellyttämästä, että ajatukset aina toistavat alun perin havainnoista tulleita materiaalisia mielikuvia. Erillisen kuvittelukyvyn jäsentämistä osaksi ymmärtämiseen tähtäävää mielen prosessia ei ole uudella ajalla aina nähty välttämättömänä. 1300-luvulla syntyneessä tieteellisen tutkimuksen ajatuskokeisiin perustuvassa menetelmässä kuvittelukykyyn eli imaginaatioon nojauduttiin nimenomaan kykynä, jolla voidaan käsitellä (toistaiseksi) toteutumattomia mahdollisuuksia: mahdollisuuksien alue samastettiin kuviteltavissa olevaan. Uuden ajan tieteessä samaa menetelmää sovellettiin myös siten, että pyrittiin ensin kuvittelemaan koetilanteita ja sitten todella järjestämään niitä. Kuitenkin oikeastaan vasta romantiikan aika tuo mukanaan nykyiseen mielikuvituksen käsitteeseen liittyvän luovuuden ulottuvuuden. Siihen asti kuvittelukyvyn eli mielikuvituksen ajateltiin korostetusti toimivan vain yhdistellen ulkoisesta maailmasta saatuja havaintoja.

Immanentti Sana tarkoittaa sisäistä (lat. in+maneo, pysyä sisällä), ja sitä pidetään toisinaan transsendentin vastakohtana. jos esimerkiksi puhutaan Jumalan immanenssista (Spinoza), sillä tarkoitetaan että jumala sisältyy maailmaan, ei ole sen ulkopuolinen, transsendentti.

Induktio Eräitä sellaisia päättelytapoja, jossa yhdestä tai useammasta yksittäistapauksesta johdetaan yleistys, kutsutaan nimellä "induktio" (lat. in+duco, johtaa tai ohjata sisään). Kaikissa induktion muodoissa tarkastellut yksittäistapaukset eivät ole yksilöitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Induktio voi perustua esimerkiksi jonkin luokan eri alalajien läpikäymiseen. David Humen osoittama induktion perusongelma on yksinkertaistetusti se, ettei monienkaan yksittäistapauksien tarkastelu oikeastaan anna mitään tietoa niistä, joita ei ole tarkasteltu. Vain harvat induktion tyypit välttävät tämän ongelman. Kuitenkin esimerkiksi niin sanotussa täydellisessä induktiossa käydään tavalla tai toisella läpi kaikki yksittäistapaukset. Tällainen induktio on myös pätevä deduktio.

Instrumentalismi Näkemys jonkin asian välineellisyydestä (lat. instrumentum, väline). Esimerkiksi tieteenfilosofiset instrumentalistit pitävät tiedettä välineenä joidenkin tieteelle ulkoisten päämäärien tavoittelemisessa. Ehkä jyrkimmin vastakkainen kanta on verismi (lat. veritas, totuus), jonka mukaan tiede tavoittelee totuutta.

Intentionaalinen 1. Tekoa sanotaan intentionaaliseksi, jos se on tarkoituksellinen eikä tahaton (lat. intendo, tähdätä, suuntautua). Näin siksi, että inhimillistä toimintaa luonnehtii tavoitteellisuus. Toiminnallaan ihminen siis pyrkii johonkin päämäärään, jonka tavoittamisen toisinaan sanotaan olevan tekijän intentiona.

2. Latinan sana intentio vakiintui keskiajalla tarkoittamaan mitä tahansa ajatusta, koska ajatus on ikään kuin suuntautunut siihen, mitä se koskee. Brentano nosti tämän skolastisen käsitteen keskeiseksi 1900-luvun mielen filosofialle. Mielen filosofiassa intentionaaliseksi sanotaan usein mitä tahansa mielen alueelle sijoittuvaa.

Intuitio Tietoa sanotaan intuitiiviseksi, jos se on luonteeltaan katselevaa (lat. intueor, katsoa, nähdä) eli toisaalta riippumatonta järkeilystä ja käsitteistä ja toisaalta välitöntä. Tieteen todistamattomat periaatteet tiedetään tässä mielessä intuitiivisesti. Antiikin kreikankielisen filosofian alueella intuitiosta puhutaan yleensä kreikan sanaan nous (suom. ymmärrys) liittyvissä tapauksissa. Esimerkiksi uusplatonismissa intuitioksi kutsutaan korkeimman tason inhimillistä ymmärtämistä, joka kuuluu Ykseyden jälkeen ensimmäisen hypostaasin nous alueelle. Keskiajan ® skolastisessa filosofiassa intuitiivinen tieto vakiintui tarkoittamaan yksilöolioiden havaitsemista suoralla ja välittömällä tavalla. Eräissä teorioissa tällaiselta intuitiiviselta havainnolla edellytettiin nimenomaan aistimuksen laatuun liittyviä ominaisuuksia (Alhazen, Roger Bacon), mutta yleensä skolastiset teoriat intuitiivisesta ymmärtämisestä painottivat intellektuaalisia piirteitä: kyse oli havaitun yksilön olemuksen paljastavasta välittömästä näkemisestä tai muusta havaitsemisesta, joka oli vastakkainen ® abstrahoidulle tiedolle. Omassa intuition teoriassaan Rene Descartes halusi sanoutua irti skolastisen filosofian tavasta käyttää intuition käsitettä, luultavasti koska hän halusi erottaa intuition kokonaan aistimellisuudesta ja pitää sen kokonaan aineettoman mielen alueella. Descartesin intuitio ei myöskään aina suuntautunut yksilöolioihin. Pikemminkin vain omien ajatusten intuitiivista käsittämistä voitiin Descartesin mielestä pitää yksilöolioihin suuntautuvana. Pääasiallinen intuitiivisen tiedon alue oli hänelle mielen synnynnäisiin ideoihin sisältyvä tieto, kuten matemaattiset tai käsitteelliset totuudet. Myöhemmässä filosofiassa intuition käsitettä on käytetty monilla toisistaan poikkeavilla tavoilla. Uudella ajalla käsitettä ei kuitenkaan enää ole kytketty aistien antamaan tietoon.

Kategoria 1. Aristoteleen loogisista teoksista ensimmäiseksi yleensä sijoitettu Kategoriat tarkastelee yleisellä tasolla väitelauseiden perusosia eli termejä ja niiden tarkoittamia asioita. Aristoteleen jaottelun mukaan voidaan erottaa kymmenen kategoriaa: ® substanssi, kvantiteetti, ® kvaliteetti, suhteessa oleminen (relaatio), paikka, aika, asento, jollakin oleminen, tekeminen (akti) ja kohteena oleminen ( ® passio). Kaikkien väitelauseiden sisältö on hahmotettavissa nimenomaan näiden kategorioiden puitteissa. Jotkut ovat tulkinneet Aristoteleen ajatusta niin, että kyseessä olisi kymmenen yleisintä luokkaa, joihin kaikki olemassa oleva olisi jaoteltavissa. Toisissa tulkinnoissa kategoriat ymmärretään pikemminkin käsitteitä koskevaksi. Tällöin ne jaottelevat erilaisia tapoja kysyä asioita (mikä, kuinka paljon, millainen jne.).

2. Kantin kategoriat jäsentävät ymmärryksemme (Verstand) muotoja ® forma) eli niitä yleisiä ehtoja, joita ymmärrys asettaa ® apriorisesti minkä tahansa asian ymmärtämiselle. Kaikki, minkä ymmärrämme, ymmärretään aina määrällisenä, laadullisella, jossakin suhteessa olevana ja jonkin ® modaalisuuden puitteissa. Näissä neljässä ryhmässä on kussakin kolme kategoriaa, joten Kantilla kategorioita on yhteensä kaksitoista.

Kausaalinen jonkin asian kausaalinen vaikutus on se, mitä se aiheuttaa jonkin syysuhteen perusteella (lat. causa, syy). Useimmissa filosofisissa yhteyksissä syysuhteen ymmärretään tarkoittavan modernin luonnontieteen käsittelemiä ns. vaikuttavia syitä (vrt. Aristoteleen neljä syytyyppiä (aine, muoto, vaikuttaja, päämäärä).

Konseptualismi Näkemys, jonka mukaan yleiskäsitteet eli ® universaalit ovat pysyviä ja todellisia mielen käsitteitä ( ® universaalikiista).

Kontingentti ® modaalisuus.

Kontrafaktuaalinen konditionaalilause Esimerkiksi konditionaalilausetta "jos menisin suoraan kotiin, jääkaappi olisi tyhjä" kutsutaan kontrafaktuaaliseksi, koska sen etujäsenen predikaattiverbin konditionaalinen tapa ilmaisee, etten tosiasiassa ole menossa suoraan kotiin. Loogikot ovat huomanneet, että tämänkaltaisten lauseiden osien välistä sidosta ei voida tarkastella tavanomaisin loogisin keinoin. Kyse ei esimerkiksi ole materiaalisesta implikaatiosta, sillä silloin se olisi triviaalisti tosi. Kyse ei myöskään ole loogisesti todesta konditionaalista, koska on loogisesti ristiriidatonta, että jääkaapissa olisi jotakin vaikka menisinkin suoraan kotiin. Lauseen totuusehtojen tarkastelu vaatii monimutkaisempaa loogista analyysia. Erään ehdotuksen mukaan on tarkasteltava sellaista mahdollista tilannetta, jossa en olisikaan kaupassa vaan kotitaloni portaissa menossa ylöspäin mutta joka olisi muuten lähellä todellisuutta.

Korrespondenssiteoria Varsin monet filosofit ovat luonnehtineet totuutta vastaavuutena (lat. correspondentia, vastaavuus) lauseen ja maailman välillä. Tätä näkemystä kutsutaan totuuden korrespondenssiteoriaksi.

Kvaliteetti Monia olioilla olevia ominaisuuksia sanotaan kvaliteeteiksi eli laatumääreiksi. Klassisia esimerkkejä ovat muun muassa väri, lämpö, kovuus, rationaalisuus ja elollisuus. Kyseessä ovat ne ominaisuudet, jotka kappaleella on sinällään, ilman että sitä tarkastellaan suhteessa mihinkään muuhun. Määrällisiä eli ® kvantitatiivisia ominaisuuksia (koko, ulottuvuudet, paino, massa, kesto ... ) ei kuitenkaan yleensä sanota kvaliteeteiksi.

Kvantiteetti ® kvaliteetti.

Kvanttori Logiikassa käytetty merkki, jolla ilmaistaan sitä, että muuttuja pitää ymmärtää koskevaksi esimerkiksi kaikkia olioita tai jotakin oliota. Esimerkiksi lauseessa $ x(Kx & Hx) oleva eksistenssikvanttori ($ ) ilmaisee sellaisen olion olemassaoloa, jolla on sekä ominaisuus H (hyvä) että ominaisuus K (olla kirja). Lause käännetään siis "on olemassa hyvä kirja".

Kyynikko Kyynikoksi ( kr.kyne, koira) sanotaan ihmistä, joka ei pidä kulttuuria tai sivistystä (tai jotakin muuta) arvossa. Nimitys otettiin käyttöön antiikin Ateenassa Kynosargeen gymnasionissa oleskelleen Antistheneen (kuoli 366 eKr.) esimerkin mukaan eläneen elämäntaparyhmän nimityksenä. Tämä ryhmä vaikutti merkittävästi varhaiseen stoalaiseen ajatteluun.

Käsiterealismi Näkemys, jonka mukaan yleiskäsitteet eli ® universaalit ovat jollain todellisella tavalla olemassa ( ® universaalikiista).

Mekanistinen Mekanistiseksi (kr. mekhane, kone) sanotaan mallia, joka pyrkii selittämään kaiken Newtonin klassista mekaniikkaa muistuttavien luonnonlakien nojalla. Esimerkiksi havaintoteoriaa sanotaan mekanistiseksi, jos siinä selitetään havainnot ainehiukkasten liikkeiden ja niiden välisten lainalaisuuksien avulla.

Modaalilogiikka Aristoteelisessa logiikassa tarkasteltiin erikseen niitä lauseita, joihin liittyy jokin koko lausetta koskeva määre. Mahdollisia tällaisia määreitä erotettiin useita. Yleisimmin tarkasteltuja olivat kuitenkin ® modaalisuutta ilmaisevat määreet: mahdollisuus, välttämättömyys ja kontingenssi. Lauseet, joihin liittyy modaalinen määre, ilmaisevat pikemminkin jonkin asian mahdollisuutta tai välttämättömyyttä kuin mitään asiasta itsestään. Sanomme esimerkiksi, että on mahdollista, että huomenna sataa, jolloin emme ota suoranaisesti kantaa sateeseen vaan sen mahdollisuuteen. Kolmen tavalliseen suomen kieleen kuuluvan modaalisuuden (mahdoton, mahdollinen, välttämätön) ohella loogikkojen tarkasteluissa olivat useimmiten mukana myös kontingenssia eli satunnaisuutta ilmaisevat lauseet. Asiaa, joka ei ole välttämätön eikä mahdoton, sanotaan satunnaiseksi eli kontingentiksi (lat. contingo, sattua, tapahtua). Mahdollisuuteen liittyvien modaalisuuksien lisäksi keskiajan logiikassa tarkasteltiin modaalisina lauseina myös esimerkiksi tietoa (tiedän, että huomenna sataa), velvollisuutta (Jumalalla on velvollisuus järjestää huomiseksi sadetta) tai myös totuutta (on totta, että huomenna sataa) koskevia lauseita. Myös 1900-luvun logiikassa on uudelleen kiinnostuttu modaalisuudesta. Yleensä modaalisuudeksi on kuitenkin kutsuttu vain niin sanottuja aleettisia eli totuuteen liittyviä määreitä (mahdoton, kontingentti, mahdollinen, välttämätön). Tiedon käsitettä tarkastelevaa episteemistä logiikkaa ja velvollisuuden käsitettä tarkastelevaa normilogiikkaa on pidetty erillisinä logiikan alueina, jotka ovat analogisia modaalilogiikalle. Myös muita analogisia logiikkoja on kehitelty.

Modaalisuus Modaalisuudeksi (lat. modus, mitta, määrä, rytmi, tapa) kutsutaan yleensä sitä todellisuuteen liittyvää piirrettä, että asiat eivät vain joko tapahdu tai ole tapahtumatta, vaan ne ovat myös mahdollisia tai välttämättömiä. Välttämätön ei ole vältettävissä. Mahdoton taas tarkoittaa sitä, mitä ei voi sattua. Mahdollisella tarkoitetaan yleensä sitä, mitä voi sattua ("on mahdollista, että voitan Lotossa") tai kenties sattuu välttämättäkin ("on mahdollista, että aurinko laskee"). Kontingentiksi sanotaan sellaista, mikä ei ole mahdotonta eikä välttämätöntä. Esimerkiksi olin tänään kontingentisti ainoa punapaitainen bussissa, mutta kuolen välttämättä jonakin päivänä. Tällaiset modaalisuudet vaikuttavat varsin ratkaisevasti moniin inhimillisiin tapoihin jäsentää mahdollisia vaihtoehtoja erilaisissa valintatilanteissa. Se, mitä on mielletty mahdolliseksi tai välttämättömäksi on kuitenkin vaihdellut varsin huomattavasti eri aikoina. Pääasialliset tulkintavaihtoehdot ovat seuraavat: (a) Mahdollista on se, mitä tapahtuu joskus, ja välttämätöntä se, mikä toteutuu aina. (b) Mahdollisuus liittyy kykyihin eli ® potentiaalisuuksiin. Tällöin mahdollista on se, minkä toteuttamisen edellytykset eli kyvyt ovat todellisia. Välttämätön määrittyy vastaavasti mahdottoman vastakohtana: välttämättömän estämiseen ei ole kykyä eli potentiaalisuutta. (e) Mahdollista on se, mikä ei sisällä mitään ristiriitaista, eli minkä toteutuminen on kuviteltavissa. Vastaavasti mahdoton ei ole kuviteltavissa. Tulkintavaihtoehtojen (a) ja (b) tapauksissa on huomionarvoista, että samaan ajan hetkeen viittaavia synkronista toteutumattomia mahdollisuuksia ei ole. jos olen ainoa punapaitainen bussissa, on mahdotonta, että siellä olisi toinenkin punapaitainen. Mikä on nyt totta, on siis välttämättä totta. Sen sijaan tiettyyn ajanhetkeen etukäteen viittaavia diakronisia mahdollisuuksia on yleensä useita. Seuraavalla pysäkillä bussiin voi nousta vaikka useitakin punapaitaisia matkustajia. Malli (c) on luontevinta ymmärtää siten, ettei aika vaikuta mahdollisuuksiin mitenkään. On helppo kuvitella erilaisia määriä punapaitaisia matkustajia bussiin.

Modus Spinozan ontologian käsite, joka tarkoittaa äärettömän ja jakamattoman substanssin muunnelmaa. Kaikki yksilöt ovat yhtenäisen ® substanssin moduksia. Ks. myös ® modaalilogikka.

Muoto ® Forma.

Nihilismi (lat.nihil, ei mitään) Filosofiassa erityisesti kanta, jonka mukaan

mitään aitoja moraalisia normeja ja todellisia arvoja ei ole olemassa.

Nominalismi Näkemys, jonka mukaan yleiskäsitteet eli ® universaalit ovat pelkästään kielellisiä ilman reaalista vastinetta ( ® universaalikiista).

Normatiivinen. Normeilla tarkoitetaan sääntöjä tai määräyksiä. Normatiivisuus liittyy siis siihen, miten pitää toimia tai ajatella. Esimerkiksi logiikka ja matematiikka on usein tulkittu tässä mielessä yhtälailla normatiivisiksi kuin moraaliperiaatteet. Normatiivisen käsitettä käytetään usein myös hieman väljemmin tarkoitettaessa arvottavia periaatteita. Esimerkiksi "olisi ollut hyvä juosta" ei ole määräys, mutta sitä voidaan sanoa normatiiviseksi lauseeksi, koska siinä esitetään arvoväittämä eikä pelkkää tosiasioiden kuvausta (niin kuin lauseessa "tulit aika hitaasti"). Deskriptiivisen eli kuvailevan vastakohtana normatiivisella tarkoitetaan teoriaa, joka ei tyydy kuvaamaan tosiasioita, vaan esittää suosituksia ja käskyjä.

Normilogiikka Normilogiikaksi eli deonttiseksi logiikaksi sanotaan loogista järjestelmää, joka pyrkii jäsentämään niitä pätevän päättelyn muotoja, jotka perustuvat normien erityisiin loogisiin ominaisuuksiin. Voimme esimerkiksi päätellä siitä, että jokin on velvollisuutemme, että se on meille sallittua suhteessa samaan normijärjestelmään ("minulla on velvollisuus

osallistua kertausharjoituksiin, siis saan olla pois töistä"). Eräät päättelyperiaatteet hyväksytään osassa normilogiikan järjestelmistä, mutta ei kaikissa. Näin on esimerkiksi sen päättelyperiaatteen laita, joka sallii päätelmän siitä, että jokin on velvollisuus, että se on mahdollista. (Esimerkiksi: "työ on saatava valmiiksi perjantaiksi, siis työ on mahdollista saada valmiiksi perjantaiksi.")

Noumenon Kant käyttää termiä noumenon viitatakseen intellektuaalisesta tajuttavaan (kr. nous, intellekti; ymmärrys). Toisin kuin aistittavasta ilmiömaailmasta, ei noumenaalisesta maailmasta voi olla aistimellista havaintoa. Noumenon samastuu olioon sinänsä (ding an sich), eli ilmiömaailman todelliseen perustaan, joka on metafysiikan perinteinen kohde.

Ontologinen todistus Jumalan olemassaolosta Anselm Canterburylainen todisti 1070-luvulla Jumalan olemassaolon Jumalan käsitteen perusteella. Koska Jumalaa täydellisempää oliota ei voida kuvitella, mutta on helppo kuvitella olemassa olematonta oliota täydellisempi olio, sisältyy Jumalan käsitteeseen myös olemassaolo. Jumalan olemassaolo on siis käsitteellinen totuus. Muita tunnettuja Jumalan olemassaolon todistuksia ovat niin sanottu kosmologinen todistus, joka todistaa että Jumalan on oltava olemassa jotta kaiken muun olemassaolon voisi selittää, sekä fysikaalis-teleologinen todistus, joka maailman tarkoituksenmukaisuudesta päättelee luoja-Jumalan olemassaolon.

Parivaljakkovertaus Platonin Faidroksessa esittämä tunnettu vertaus, jossa sielua kuvataan kahden hevosen vetämäksi parivaljakoksi. Toinen hevosista edustaa ihmisen taipumusta pyrkiä perustarpeiden tyydytykseen ja mielihyvään, toinen edustaa sotilaallisia hyveitä kuten rohkeutta ja tarmokkuutta. Ohjaksissa istuu järki, jonka hyve on viisaus. Kokonaisuuden hyve on sitä, että järki hallitsee ja muut tottelevat. Niinpä sielulla on neljä niin sanottua kardinaalihyvettä: viisaus, jonka mukaan järki ohjaa; oikeudenmukaisuus, joka perustuu siihen että järkeä totellaan; maltti, joka seuraa siitä että himokas sielunosa tottelee järkeä, sekä urheus, jota sotilaallisia hyveitä edustava sielunosa sielun ohjeiden mukaisesti harjoittaa.

Partikulaarinen ® Universaalit.

Passio Latinankielisessä filosofiassa 1600-luvulle asti latinan sana passio tarkoitti vaikutuksen kohdetta tai tulosta (lat. patior, kärsiä, sallia). Aristoteleen ® kategorioihin kuului kahdenlaisia toimintaan liittyviä ominaisuuksia: aktit ja passiot. Tällöin akti liittyi toiminnan subjektiin ja passio sen kohteeseen. Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa sanalle kehittyi erityismerkitys, jossa passioksi kutsuttiin erityisesti mielen tapahtumaa, joka oli jonkin ulkoisen aiheuttama (esim. havainto). Yhtenä tällaisten ulkoisten vaikutusten tuloksena syntyneiden mielen tapahtumien ryhmänä tunteet eli ® emootiot saivat erityisen merkityksen. Niinpä sanaa passio käytetään toisinaan yksinomaan tunteista.

Patologinen Kant käyttää sanaa patologinen viitatakseen sellaisiin inhimillisen toiminnan vaikuttimiin, jotka eivät ole lainkaan järjen ja rationaalisen vapaan tahdon ohjauksen alaisia, vaan joita vastaan vapaan rationaalisen tahdon on taisteltava saadakseen ihmisen toimimaan järkevästi. Kantin mukaan ihminen ei välttämättä edes tiedosta kaikkia tekojensa patologisia vaikuttimia, vaan luulee toimivansa täysin vapaasti esimerkiksi mennessään naimisiin naapurin rikkaan tyttären kanssa silloinkin kuin teon todellinen motiivi on taata taloudellinen toimeentulo. Tämä tarkoittaa myös, että me emme itse asiassa tiedä, milloin olemme vapaita, jos tekomme koskaan ovat täysin vapaita. Kantin käsitys ihmisen tahdon patologisesta puolesta on muistutus augustinolaisesta ihmiskuvasta, joka etenkin protestanttisissa piireissä oli erittäin vaikutusvaltainen: ihminen mielletään himojensa orjaksi, ja sen myötä jopa kaikki hänen hyvät tekonsa osoittautuvat pohjimmiltaan lihallisen egoismin värittämiksi, kieroiksi.

Positio Väittäminen tai asettaminen (lat. pono, sijoittaa, asettaa). Termiä käytetään toisaalta asettamuksesta, joka on ikään kuin otettu päättelyn pohjaksi. Tällöin kyseessä ei ehkä ole oma kanta, vaan eräänlainen ajattelun lähtökohdaksi otettu asettamus. Sanaa käytetään usein myös sanan "negaatio" (kielto) vastinparina.

Potentiaalisuus Olion sanotaan olevan potentiaalisesti sitä, mitä se voi olla (lat. potentia, kyky, mahdollisuus). Siemen on siis potentiaalisesti puu ja tulella on potentiaalisuus polttaa. Potentiaalisuudesta puhutaan usein suhteessa ® aktuaalisuuteen, josta on kysymys silloin, kun potentiaalisuus toteutuu (siemenen potentiaalisuus toteutuu eli aktualisoituu kasvun myötä, tulen potentiaalisuus aktualisoituu, kun se kuumentaa puita nuotiossa). Usein tämän käsitteen avulla on myös tarkasteltu kahdenlaisia ® modaalisuuksiin liittyviä filosofisia ongelmia: onko potentiaalisuus jotakin todella reaalista eli onko siemenessä todella jotakin, jota kutsumme puun potentiaalisuudeksi? Entä ovatko kaikki mahdollisuudet oikeastaan jollakin oliolla olevia potentiaalisuuksia? Potentiaalisuuden käsitettä on käytetty etenkin aristoteelisessa filosofiassa. Sen mukaan aine eli materia on potentiaalisuuden yleinen periaate. Kivellä patsaan aineena on eräänlainen kyky eli potentiaalisuus monenlaisiin muotoihin eli ® formiin, jotka taiteilija saa esiin. Kaikkien potentiaalisuuden tyyppien ymmärtäminen tämän analogian kautta ei kuitenkaan ole yksinkertaista.

Predikaatti Aristoteelisen logiikan kaikki lauseet rakentuvat siten, että niissä jostakin subjektista väitetään jokin predikaatti (lat. prae+dico, kuuluttaa, väittää). Sanaa käytetään yleisemminkin kaikesta, mitä voidaan sanoa jonkinlaisena määreenä jostakin. Monissa yhteyksissä sana voidaan siis kääntää suomeksi ,ominaisuudeksi". Myös verbiä "predikoida" voidaan käyttää, kun esitetään väite, jonka mukaan jokin predikaatti kuuluu jollekin subjektille. Fregen predikaattilogiikassa predikaatit väitetään aina yksilöolioista, jolloin kyse voi oikeastaan olla muustakin kuin ominaisuudesta. Predikaatiksi käy mikä tahansa käsite, joka voidaan väittää jostakin yksilöstä.

Premissi ® Argumentti ® Deduktio.

Propositio Perinteisen määritelmän mukaan propositioksi sanotaan kaikkia niitä ® entiteettejä, jotka voivat olla joko tosia tai epätosia. Monissa loogisissa järjestelmissä (varsinkin antiikissa ja keskiajalla) hyväksyttiin, että lauseet eli tietyt ääniaaltojen järjestelmät tai mustekiemuroiden yhdistelmät ovat tällaisia propositioita eli ovat tosia tai epätosia. Niinpä propositiot ovat tavanomaisessa merkityksessä olemassa olevia olioita. Tietyn (kirjoitetun) proposition totuus voi myös muuttua (esimerkiksi "huomenna sataa", joka on tosi sadepäiviä edeltävinä päivinä). Modernissa logiikassa propositiot on yleensä ymmärretty abstraktimmin siksi, mitä tietty esitetty lause tarkoittaa tai väittää. Propositioille ei ole yleensä myönnetty olemassaoloa sanan tavanomaisessa merkityksessä. Modernin logiikan näkökulmasta esimerkiksi lause "huomenna sataa" ilmaisee eri propositioita eri päivinä, eikä minkään.

Realismi jonkin asian todellisuutta eli reaalisuutta korostava näkemys (lat. res, asia, olio). ® Universaalikiista.

Reductio ad absurdum ® Argumenttia, jossa vastustajan hyväksymistä näkemyksistä johdetaan hänen näkemyksensä kanssa epäsointuisia johtopäätöksiä, kutsutaan reductio ad absurdum -argumentiksi (lat. re+duco, johtaa, palauttaa; absurdum, epäsointuinen, järjetön). Esimerkiksi: "jos väität noin, sinun on myös myönnettävä, että lehmät lentävät." Ihanteellisessa tapauksessa kumottavasta käsityksestä johdetaan ristiriita loogisesti pätevänä päättelyllä.

Reflektiivinen Sellaista mielen toimintaa, jossa mieli kääntyy tavalla tai toisella omiin ajatuksiinsa, on ainakin 1200-luvulta asti kutsuttu reflektiiviseksi (lat. re+flecto, taivuttaa taaksepäin, kääntää, heijastaa). Syynä käsitteen ottamiseen tällaiseen käyttöön lienee ollut tuolloin suhteellisen yleisesti hyväksytty näkemys, jonka mukaan mieli ei voi suoraan nähdä omaa toimintaansa, vaan tietoisuus omista ajatuksista ja omasta itsestä edellyttää jonkinlaista epäsuoraa havainnointia. (Platonin nimissä kirjoitettu dialogi Alkibiades 1 on tällaisen ajattelutavan klassikko. Siinä Sokrates toteaa itsetuntemusta opettelevan ihmisen tarvitsevan ystävää sielun peiliksi.) Myöhemminkin reflektiiviseksi on kutsuttu lähinnä sellaista ajattelua, joka koskee mieltä itseään, vaikka varsinkin uudella ajalla on yleensä pidetty selviönä, että ihminen tuntee omat ajatuksensa itse välittömänä ja ehdottoman varmalla tavalla. Eräissä yhteyksissä reflektiiviseksi kutsutaan yksinkertaisesti ajattelua, joka on hätäilemätöntä ja ikään kuin hetkeksi toiminnasta vetäytynyttä.

Regressio jos A edellyttää B:tä, ja B puolestaan C:tä, ja niin edelleen ad infinitum eli äärettömän, puhutaan regressiosta tai äärettömästä regressiosta.

Relativismi Kuten ® skeptisismi-sanaa myös relativismi-sanaa käytetään nykyfilosofiassa enimmäkseen haukkumasanana: näiden kahden sanan käytöllä on muutenkin paljon yhteistä. Relativismi lähtee havainnosta, että eri kulttuureilla on erilaisia uskomuksia. Skeptikot ovat muun muassa antiikissa hyödyntäneet tätä havaintoa, tukien sillä väitettään, että meillä ei ole mitään todellista tietoa (vain eri suuntiin osoittavia mielipiteitä). Antiikin tunnetuimpana relativistina esitellään yleensä Protagoras (syntyi n. 481 e.Kr). Hän lähti päinvastoin siitä, että jokaisessa kulttuurissa omaksuttu käsitys esimerkiksi hyvästä ja pahasta on tosi - kyseisen kulttuurin piirissä. Relativisti siis katsoo, että meillä on todellista tietoa, mutta että eri ihmisten totuudet voivat olla erilaisia. Relativismiin liittyvä problematiikka on erityisen polttava etiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Kun se mikä on oikein yhdessä kulttuurissa on toisen kulttuurin näkökulmasta karmeaa, tulevat relativismiin liittyvät eettiset ongelmat esille.

Representaatio Mielessä olevaa käsitystä tai ajatusta jostakin asiasta sanotaan usein sen representaatioksi eli edustajaksi (lat. represento, edustaa, esittää, saarnata). Käsite sopii erityisen hyvin niin kutsuttuun representationalistiseen teoriaan ajattelusta. Sen mukaan ajattelun välittömät kohteet ovat ikään kuin mielen sisällä. Esimerkiksi naapurin kissaa ajatellessani mielessäni on Mortin ajatuksellinen edustaja, ei Mortti itse. Ajatus kohdistuu Morttiin vain tämän edustajan kautta tai välityksellä. Monissa mielen filosofian historian yleisluontoisissa tarkasteluissa tällaisesta representationalistisesta teoriasta puhutaan yleensä varhaismodernien ajattelijoiden, erityisesti empiristien yhteydessä. Esimerkiksi Locken ® ideat on usein ymmärretty nimenomaan ajattelun käyttämiksi representaatioiksi maailmasta. Representationalismin kytkeminen varhaismoderneihin ajattelijoihin on kuitenkin ongelmallista kahdessa suhteessa. Ensinnäkin, esimerkiksi Locken malli ei ollut niin karkea kuin suoraviivainen representationalistinen tulkinta antaa ymmärtää. Toiseksi, jo 1200-luvulta alkaen mielen filosofiassa oli koettu ongelmana sen selvittäminen, missä mielessä ulkoinen todellisuus on suoranaisesti ajattelun kohteena ja missä mielessä ulkoisia olioita voidaan ajatella vain sisäisten representaatioiden välityksellä. Eri filosofeilla on ollut tähän kysymykseen erilaisia kantoja kautta koko filosofian historian. Modernissa mielen filosofiassa sanaa "representaatio" käytetään usein väljemmin kuvaamaan ajatusten sisältöä ilman, että käsitteeltä haluttaisiin väittää mitään ajatuksen välittömistä kohteista.

Runsauden periaate Periaate , jonka mukaan kaikki todelliset mahdollisuudet toteutuvat. Tälle näkemykselle päinvastainen on ajatus aidoista mutta toteutumattomista mahdollisuuksista. Jälkimmäistä on usein pohdittu niin sanotun mahdollisten maailmojen ajatuksen kautta, jossa aktuaalinen todellisuus mielletään yhdeksi rinnakkaisten mahdollisten todellisuuksien joukossa. Yhden mahdollisuuden toteutuessa jää melkein aina joukko muita mahdollisia asiantiloja toteutumatta. Runsauden periaate puolestaan edellyttää, että mahdollisia maailmoja on vain yksi, ® aktuaalinen maailma, ja että mahdollisten asioiden joukko koostuu vain asioista, jotka jossain historian vaiheessa tulevat toteutumaan.

Sensualismi Oppi, jonka mukaan kaikki tieto palautuu aistimuksiin.

Sentimentalismi Sana viittaa kahteen hieman erilaiseen brittiläiseen moraaliteorian suuntaukseen 1700-luvulla. Ensimmäinen esittää moraalisen pitämisen perustaksi erityistä moraalista aistia (moral sense), toinen moraalista tunnetta (sentiment).

Singulaarit ® Universaalit.

Skeptisismi Sanana skeptisismi (tai skeptismi) tuli käyttöön nimityksellä hellenistiselle koulukunnalle, jossa pidettiin parhaana pitäytyä tutkimuksessa (kr. skepsis, epäily, tutkimus) ilman varsinaisia kannanottoja. Hellenistiseen skeptisismiin liittynyttä elämänfilosofista tavoitetta, saavuttaa mielenrauha, ei nykyajan skeptisismiin liity. Nykyisin harva tunnustautuu ohjelmalliseksi skeptikoksi. Descartesista lähtien ovat modernit filosofit useimmiten ymmärtäneet skeptikon ajattelijaksi, joka katsoo, että mitään totuutta ei ole olemassakaan. Useimmat antiikin skeptikot katsoivat kuitenkin vain, ettei kukaan ole vielä kyennyt todistamaan, että hänellä on varmaa tietoa asioiden todellisesta luonteesta. Vastaavasti skeptikkoja on usein kritisoitu esittämällä, ettei jatkuvasti kaikkea epäillen voi elää: onhan minun uskottava ainakin se, että ihmisen täytyy hengittää elääkseen. Jos olen skeptikko, minulla ei siis ole mitään syytä hengittää (tämänsuuntaisia argumentteja on tehnyt tunnetuksi muun muassa Hume)? Antiikin skeptikot eivät kuitenkaan epäilleet, ettei heillä olisi kokemusta, eivätkä edes sitä, että asiat yleisesti ottaen vaikuttavat olevan tietyllä tavalla. Arkielämän askareet eivät suinkaan olleet mikään ongelma, sillä niitä varten ei tarvita teoriaa maailman olemuksesta vaan vain tavallista kokemusta. Voidaksemme täyttää keuhkomme meidän ei tarvitse tietää mitään vaan hengittää.

Skolastinen filosofia Keskiajan filosofiasta on erityisesti suomen kielessä totuttu käyttämään nimitystä "skolastinen". Termin tausta on 1100-luvulla syntyneissä kouluissa, joista yliopistolaitos kehittyi. Koulun johtajaa kutsuttiin tuolloin nimellä "scholasticus" (lat. schola, koulu). Käsitteen nykyaikaan periytynyt käyttö syntyi kuitenkin oikeastaan vasta 1500- ja 1600-luvun ajattelijoilla, jotka työskentelivät oman aikansa koulujen ulkopuolella. Nimitys vakiintui tarkoittamaan sitä filosofiaa, jota kouluissa harrastettiin. Toisin sanoen sana oli yhtä epämääräinen ja tarkoitushakuinen kuin nykyisin sana "akateeminen filosofia". Tosiasiassa 1600-luvun koulufilosofia oli yhtä epäyhtenäistä kuin nykyään. Sanomalla oppilaitosten filosofian opetusta skolastiseksi se haluttiin leimata vanhanaikaiseksi ja perustaltaan virheelliseksi. Nimitys kuitenkin vakiintui tarkoittamaan keskiajan filosofiaa, josta suureen osaan liittyi leimallisesti (kirkon aluksi torjuman) Aristoteleen teoksille annettu suuri arvo. Myös metodisesti keskiajan filosofialla on samaan tapaan yhtenäisyyttä kuin modernilta artikkeleihin ja seminaariesitelmiin perustuvalla filosofialla. Skolastinen metodi tarkoittaa ensisijaisesti tapaa tarkastella filosofisia ongelmia niin kutsuttuina kvestioina (lat. questio, kysymys). Kvestiossa kysytään esimerkiksi "onko nautinnon kohde päämäärä sinänsä", esitetään erilaisia argumentteja puolesta ja vastaan, tarkastellaan aiheeseen liittyviä käsitteellisiä ongelmia ja lopulta annetaan vastaus esitettyyn kysymykseen ja siihen liittyvät huomautukset ja vastaukset omalle kannalle vastakkaisiin perusteluihin. Meille säilyneet kvestiot ovat luonnollisesti jonkinlaisessa kirjallisessa asussa, mutta ne olivat myös vahva suullinen perinne keskiajan yliopistoissa. Myös 1900-luvun alussa katolisen kirkon piirissä vaikuttanut niin sanottu uustomistinen Tuomas Akvinolaiseen nojautunut suuntaus käytti skolastiikan käsitettä keskiajan filosofian yhtenäisyyttä korostavassa merkityksessä, mutta myönteiseen sävyyn. Akvinolaista pidettiin keskeisenä skolastikkona, ja keskiajan muu filosofia jäsennettiin suhteessa häneen. Suomen kielessä skolastiikalla tarkoitetaan mitä tahansa keskiajan filosofiaa, eikä siihen enää liity sivumerkitystä, jonka mukaan kyseessä olisi ollut aatteellisesti yhtenäinen ajanjakso. 1900-luvun loppupuolen tutkimuksessa keskiajan filosofian historian kuva on piirretty kokonaan uudestaan (myös katolisissa maissa).

Sofistit Platon kuvaa näitä antiikin kreikan opettajia rahanhimoisiksi viisastelijoiksi (kr. sofia on viisaus). Sofistit opettivat kreikkalaisille vapaille miehille maksua vastaan niitä taitoja, joita he tarvitsivat voidakseen osallistua poliittiseen elämään.

Substanssi Spinozan määritelmän mukaan substanssiksi sanotaan oliota, joka ei tarvitse mitään muuta ollakseen olemassa. Määritelmä sopii suhteellisen hyvin myös useimpien muiden filosofien tapaan käyttää substanssin käsitettä. Tyypillisenä vastinparina on ominaisuus eli aksidenssi, jonka ei ole yleensä katsottu voivan olla olemassa ilman jotakin substanssia, jonka ominaisuus on kyseessä. Esimerkiksi raidallisuutta ei ole olemassa ilman sitä, joka on raidallinen, mutta kissa on olemassa ilman raitojakin.

Teleologinen Selitystä, joka perustuu selitettävän asian tarkoitukseen, sanotaan teleologiseksi. Esimerkiksi biologiset selitykset ovat tyypillisesti teleologisia, koska elollinen luonto toimii tarkoitushakuisella tavalla. Aristoteeliseen maailmanselitykseen, joka oli filosofiassa pitkään hallitseva, liittyi usein muitakin teleologisen selittämisen alueita. Etiikkaa sanotaan vastaavalla tavalla teleologiseksi, jos se perustuu niihin päämääriin, joihin tulisi tai olisi hyvä pyrkiä. Ehkä tavallisin teleologisen etiikan tyyppi perustuu ajatukseen ainakin suhteellisen pysyvästä ihmisluonnosta, jonka mahdollisimman hyvän toteuttamisen tulisi olla kaikkien ihmisten eettisenä ihanteena.

Teodikea Perustelu, jolla pyritään osoittamaan, että jumala on oikeudenmukainen, vaikka maailma on sellainen kuin se on (kr. theos, jumala; kr. dikaion, oikeudenmukaisuus). Sana tullut yleiseen käyttöön Leibnizin samannimisestä teoksesta (vuodelta 1710), jossa muun muassa osoitetaan Jumalan olevan oikeudenmukainen. Ongelmana on kumota vastalauseet jotka perustuvat kaikkivoivan Jumalan ilmeisesti sallimiin kauheuksiin, joita maailma on pullollaan. Muun muassa Voltaire ivasikin vuoden 1755 Lissabonin maanjäristyksen järkyttämänä Leibnizin optimismia kirjassaan Candide (1759). Teodikea on kristityn teologian keskeisiä ongelmia.

Universaali eli yleiskäsite Yksi tietoteorian perustavista ongelmista aina esisokraattisista ajoista lähtien on ollut kysymys siitä, miten ymmärrys tavoittaa maailmaan yhtenäisyyttä luovat piirteet, jotka ovat yhteisiä eri partikulaarisille yksilöolioille. Miten on mahdollista, että voin ajatella esimerkiksi kaikkia maailmassa olevia miljoonia partikulaarisia tuoleja erikseen pöydistä, vaikken ole nähnyt kuin pienen murto-osan niistä? Platonin selitysmalli tälle ongelmalle oli ideoiden todellisuus. Ymmärrykseni avulla voin tavoittaa aistittavan maailman pohjana olevan ideoiden todellisuuden, joka sisältää jonkinlaiset perusmallit esimerkiksi tuoleille ja pöydille. Vertaamalla näihin perusmalleihin voin tietää, mikä aistittu olio on tuoli ja mikä pöytä. Aristoteleen mukaan ymmärrys tavoittaa maailmaan itseensä kuuluvat partikulaarisissa olioissa läsnä olevat yleiset piirteet. Kun esimerkiksi havaitsen yksittäisen tuolin, ymmärrykseni abstrahoi tämän partikulaarisen olion olemuksen. Tämän jälkeen voin tunnistaa tuoleiksi sellaiset oliot, joilla on tämä sama olemus.

Universaalikiista Yhtenä keskiajan filosofian keskeisistä ulottuvuuksista on usein pidetty keskustelua universaalien eli yleiskäsitteiden tai yleisten olemusten ( ® essentia) asemasta. Keskustelun pohjana käytettiin Aristoteleen teokset 200-luvulla toimittaneen Porfyrioksen kolmiosaista kysymystä: (1) ovatko oliolajit (universaalit) todella olemassa vai vain ymmärryksen käsittäminä? (2) Ovatko ne aineellisia vai aineettomia? (3) Ovatko ne yksittäisistä olioista erillisiä vai eivät? Porfyrioksen mielessä olivat lähinnä Platonin ja Aristoteleen ratkaisut. Platon ajatteli maailman pysyvien piirteiden perustuvan ideamaailmaan, joka on aistittavasta maailmasta erillinen. Aristoteles puolestaan katsoi olioiden olemuksen määräytyvän niissä itsessään niin, että esimerkiksi kissat ovat juuri kissoja siksi, että niillä on yhteinen olemus. Tämä olemus ei kuitenkaan Aristoteleen mielestä ollut olioista erillinen. Huolimatta Platonin ja Aristoteleen ratkaisujen realistisuudesta (nehän eroavat vasta suhteessa Porfyrioksen kolmanteen kysymykseen) monet keskiajan filosofit (Abelard, William Ockham) ottivat niin sanotusti noniinalistisen kannan jo Porfyrioksen ensimmäiseen kysymykseen ja väittivät, ettei esimerkiksi kahdella kissalla ole muuta yhteistä kuin ymmärryksen tapa ajatella niitä samalla käsitteeltä. 1300-luvun myötä tämä käsitystapa tuli hallitsevaksi.

Utilitarismi Tämän eettisen teorian mukaan hyöty eli utiliteetti (utilitas) on moraalin perusta. Teorian eri muodoissa suurimman mahdollisen hyödyn tavoittelu ymmärretään usein suurimman mahdollisen nautinnon kokonaismäärän tavoitteluksi suhteessa kärsimyksen kokonaismäärään.

Vitalismi Oppi joka korostaa elämään liittyvien prosessien erityisluonnetta ja sitä, että niitä ei voida palauttaa fysiikan tai kemian lainalisuuksiin. 1700-luvulla vitalismi liittyi erityisesti lääketieteelliseen mekanismin (iatromekanismi) kritiikkiin. Joskus vitalismiin liitetään oletus jonkinlaisesta erityisestä energian muodosta, "elinvoimasta" (force vital), joka pitää yllä elämää. On kuitenkin syytä erottaa lähinnä elollisen erityisluonteen korostamiseen rajoittunut 1700-luvun vitalismi (esim. ns. Montpellierin vitalistit) myöhemmistä vitalistisista suuntauksista, joissa fysikaaliseen energiaan palautumaton "elonvoiman" käsitettä käytettiin selittämään biologisia ilmiöitä. 1700-luvun vitalismi vastaakin lähinnä sitä niitä nykyään kutsutaan holismiksi tai organismiksi.

Voluntarismi Erilaiset voluntarismit korostavat tahdon ( lat. voluntas, tahto) asemaa suhteessa järkeen. Oletus, että voin tieten tahtoen päättää toin-da vastoin parempaa tietoani, edellyttää voluntaristista käsitystä ihmisen päätöksentekotavoista. Tällaiset voluntaristit ajattelevat yleensä, että ihminen voi aina vapaasti itse määrittää, mitä hän pitää elämässään tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena. Toisinaan voluntarismilla tarkoitetaan myös ajatusta, että voin yksinkertaisesti tahdollani päättää uskoa johonkin, vaikka minulla olisikin painavat syyt olla uskomatta. Voin esimerkiksi päättää, että uskon kotikaupunkini olevan miellyttävä. Vertaa kuitenkin: "kastuttuani sateessa voin päättää uskoa, että on kirkas aurinkoinen päivä". Filosofian historiassa puhutaan voluntarismista myös sellaisten teorioiden yhteydessä, jossa Jumalan tai ihmisen tahto - pikemminkin kuin järki - on moraalisten erottelujen perusta. Tässä mielessä voluntarismia edustaa näkemys, että lakien ® normatiivinen velvoittavuus perustuu vain siihen, että ne ovat tietyn auktoriteetin tahdon mukaisia ja hänen säätämiään. Myös Descartesin ajatus, että 2+2 = 4 vain siksi, että jumala on näin tahtonut, on voluntarismia suhteessa ® modaalisuuteen.

Yleiskäsitteet ® Universaalit.

 Paluu filosofiaan

 

Toim. Petter Korkman – Mikko Yrjönsuuri

Filosofian historian kehityslinjoja

Gaudeamus