Petteri Pietikäinen Paluu filosofiaan

 

Also sprach Siegfried

- C.G. Jungin alitajunnan mytologiaa

C.G. Jungin "analyyttinen psykologia" on oivallinen esimerkki pseudotieteestä. Hän mystifioi tieteen, spiritualisoi biologian ja loi terapeuttisen uskomusjärjestelmän, jossa kriittisellä ajattelulla ei ollut juuri sanansijaa.

 

Vieraillessaan ensimmäistä kertaa Sigmund Freudin luona Wienissä keväällä 1907, Carl Gustav Jung (1875-1961) osallistui myös Freudin ympärille syntyneen ryhmän viikottaiseen tapaamiseen. Freudin wieniläiset oppilaat eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta Jungiin, sveitsiläiseen pastorinpoikaan. "Degeneroituneita boheemeja", totesi Jung heistä myöhemmin.

Freudin oppilaat puolestaan alkoivat lähes välittömästi inhota "Zürichin Siegfriediksi" kutsumaansa "teutonista" Jungia, osaksi silkasta kateellisuudesta, Jung kun näytti nousseen nopeasti Freudin lemmikiksi. Samaan aikaan Zürichissa haaveili eräs nuori nainen poikalapsesta, jonka hän saisi Jungin kanssa. Nainen oli venäjänjuutalainen Sabina Spielrein, Jungin potilas Burghölzlin mielisairaalasta. Hänestä tuli sittemmin lääketieteen opiskelija ja naimisissa olevan Jungin rakastettu. Spielreinin haaveissa pojan nimeksi tulisi germaanisen mytologian sankarihahmo, jonka Wagner oli elävöittänyt oopperassaan Nibelungen: Siegfried.

Spielrein ei koskaan saanut poika-Siegfriediä Jungin kanssa eikä "Zürichin Siegfried", joka oli luonteeltaan täysin sopimaton Freudin oppilaaksi, pysynyt uskollisena omalle "isä-Sigmundilleen". "Hallitsijan ja kruununprinssin" välit katkesivat alkuvuodesta 1913. Saman vuoden joulukuussa Jung "putosi alitajuntaan" ja koki sarjan vaikuttavia unia ja fantasioita. Tuossa vaiheessa hän oli jo toden teolla ottamassa mittaa "alitajunnasta", tuosta salaisesta itseydestään ja iättömän viisauden psyykkisestä generaattorista. Tätä noin neljä vuotta (1913-17) kestänyttä retkeä alitajuntaan Jung kuvasi vanhoilla päivillään seikkaperäisesti muistelmateoksessaan Unia, ajatuksia, muistikuvia. Teos on Jungin "sisäinen elämäkerta", "henkilökohtainen myytti" ja uskonnollinen testamentti, jossa hän tuo esille psykologisen uskontonsa perusopinkappaleet.

Myöhemmille jungilaisille Pyhän Kirjan pyhin luku on se, jossa Jung kertoo dramaattisesti "välienselvittelystään alitajunnan kanssa". Tuo vaihe oli Jungille itselle verrattavissa Odysseuksen matkaan Manalaan, Kuolleiden Maahan, jossa Jung-sankari kohtaa esi-isien henget ja liudan kiinnostavia hahmoja kuten Viisaan Vanhuksen Filemonin ja nuoren naisen nimeltä Salome.

Arkkityyppini jäljet mä tunnen

Jungin omat päänsisäiset hahmot saivat vuonna 1919 uuden nimen: ne muuttuivat arkkityypeiksi, geneettisestä periytyviksi taipumuksiksi nähdä ja kokea asioita arkkityyppis-esikuvallisen mallin mukaisesti. Sen jälkeen kun Jung oli kokenut arkkityypit ensin omassa arkielämässään esimerkiksi Sabine Spielreinina, hän koki samat hahmot omassa päässään fantasiahahmoina, esimerkiksi Salomena, ja lopuksi hän loi näiden kokemustensa perusteella "tieteellisen teorian" arkkityypeistä ja kollektiivisesta alitajunnasta. Näinhän tiedettä tehdään, ajatteli Jung - ehkä? Ainakin hän alkoi välittömästi löytää myyteistä, uskonnoista, omien potilaidensa, lasten ja mielisairaiden unista sekä "primitiivisestä mentaliteetista" tukun arkkityyppejä, jotka todistivat hänen teoriansa oikeaksi. Tiedehän on empiiristä, ajatteli Jung aivan oikein! Jung oli siis tiedemies, joka tutki empiirisesti ihmismielen "syvärakennetta" ja sen dynamiikkaa ja sovelsi uusia oivalluksiaan terapiaansa ja teorioihinsa. Näin hän halusi esittää oppinsa ulospäin. Jungin itsensä luoman virallisen totuuden vartijoiksi asettui jungilainen liike, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana Zürichiin.

Jung ei itse nähnyt itseään niinkään Siegfriedinä kuin toisen saksalaisen, Goethen, henkisenä perillisenä. Tätä henkistä sukulaisuutta voimisti Jungin suvussa elänyt legenda, jonka mukaan hänen kuuluisa lääkäri-isoisänsä olisi ollut Goethen avioton lapsi. Jungia legenda kiehtoi vielä paljon enemmän kuin Spielreinia oli kiehtonut jumalallisen Siegfried-pojan saaminen Jungin kanssa.

Goethen Faust oli Jungin toinen Raamattu Nietzschen Näin puhui Zarathustran ohella. Hän luki myös Schopenhaueria, Schellingia, C.G. Carusia ja Eduard von Hartmannia, 1800-luvun saksalaisen idealismin ja/tai luonnonfilosofian suuria nimiä. Tältä läpikotaisin saksalaiselta henkisellä perustalta Jung loi kokovartalospekulatiivisen arkkityyppiteorian ja koko Analyyttisen Psykologiansa, jonka tärkeimmiksi vientikohteiksi osoittautuivat hyvin nopeasti Britannia ja varsinkin Yhdysvallat. Jungin varhaisista potilaista hyvin moni oli kotoisin juuri näistä maista, joissa Jung itsekin varsin usein vieraili.

Jungin luokse saapui erityisesti ylempään keskiluokkaan kuuluvia naisia, jotka olivat henkisesti taipuisia, varsin koulutettuja ja uteliaita tutustumaan uuteen alitajunnan psykologiaan. Heistä ensimmäisiä oli maailman rikkaimman miehen John D. Rockefellerin tytär, jonkinlaisesta heikkohermoisuudesta kärsinyt Edith. Hän tapasi Jungin ensin New Yorkissa 1912 ja siirtyi sen jälkeen tämän potilaaksi Ziiriehiin. Ennen pitkää Jungin vaikutuspiirissä oli koko Edith RockefellerMcCormickin oma perhe (mm. hänen miehensä Harold MeCormick, joka kuului vaimonsa tavoin Yhdysvaltain ylimpään raha-aristokratiaan).

Edith initioitiin nupullaan olevaanjungilaisuuteen ja hänestä itsestään tuli lopultajoksikin aikaajungilainen terapeutti. Hän myös auttoi avokätisesti jungilaisuuden varhaista institutionalisoitumista ostamalla uudelle Psykologiselle Kerholle oman talon ja antamalla varoja Jungin teosten kääntämiseksi englannin kielelle. Edith lähti aikanaan Jungin taikapiiristä, mutta uusia naisia tuli tilalle, jopa siinä määrin että heitä alettiin kutsua nimellä Jungfrauen (Neitsyeet). Jotkut näistä naisista perustivat omaan maahansa - lähinnä siis Britanniaan ja Yhdysvaltoihin - jungilaisia yhdistyksiä. He myös edistivät kontaktiensaja varojensa turvinjungilaisuuden leviämistä.

Jungin monia varhaisia naispotilaita kiehtoi jungilaisuudessa sama kuin myöhempiäkin sukupolvia: spirituaalisuuden yhdistyminen biologiaan, mystisyyden yhdistyminen tieteeseen, persoonallisuuden kehittymisopin yhdistyminen persoonallisuuden uudistumis- tai jopa uudestisyntymisoppiin, uskonnollisuuden yhdistyminen vietillisyyteen. Samalla kun Jungin varhaiset anglosaksiset oppilaat levittivät jungilaista liikettä omissa maissaan, he myös huomaamattaan poistivat siitä lähes kokonaanjungilaisten ajatusten alkuperäisen historiallisen kontekstin, joka oli ennen kaikkea 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun alun saksalainen kulttuuri ja aatemaailma.

Jungin Analyyttinen Psykologia ei ole mikään freudilaisen psykoanalyysin rinnakkaisilmiö tai jatkumo vaan oma psykologinen mytologiansa, jonka intellektuaaliset juuret ovat kahtaalla: toisaalta 1800-luvun saksalaisen idealismin ja erityisesti luonnonfilosofian traditiossa ja toisaalta vuosisadanvaihteen nietzscheläisvaikutteisissa Uuden Ihmisen ja Uuden Aikakauden julistuksissa ja utopioissa. Luonnonfilosofia ja siihen olennaisesti sisältyvä vitalistinen ajattelu organismin sisällä vaikuttavista itseohjautuvuuden ja päämäärähakuisuuden periaatteista vaikuttivat erityisesti Jungin arkkityyppiteoriaan ja myöhempään synkronisiteetti-oppiin kun taas nietzscheläisyys näkyi Jungilla "salaisen itseyden" tai Dionyysisen alitajunnan ylevöittämisenä ja toisaalta kristinuskon vastustamisella.

Kaikki Jungin psykologian peruskäsitteet syntyivät suurin piirtein ensimmäisen maailmansodan aikana, niin kollektiivinen alitajunta ja sen arkkityypit, persoonallisuuden kehitys eli individuaatio, aktiivinen mielikuvitus, introversio ja ekstraversio kuin transsendenttinen funktiokin jolla Jung viittasi psyykkisen ristiriidan "ylittämiseen"). Lopun elämänsä Jung kehitteli oppejaan ja etäännytti ne alkuhistoriastaan niin että ne alkoivat jungilaisessa liikkeessä elää omaa myyttistä elämäänsä. Jungin muistelmien ilmestyminen vuosi hänen kuolemansa (1961) jälkeen ainoastaan voimisti myyttiä sen sijaan että olisi paljastanut paljon mitään myytin historiallisesta taustasta. Se ei sinänsä jungilaisia San Franciscossa, New Yorkissa tai Lontoossa häirinnyt, päinvastoin: jungilaisen liikkeen "poliittisen ohjelman" ytimessä on kaiken myytillistäminen ja arkkityypillistäminen.

Myytti ja arkkityyppi ovat jungilaisille psyykkisen kokemuksen syvähenkisimpiä symbolisia muotoja, jotka iättömyydessään ja arkaaisuudessaan nousevat historiallisen ajan sattumanvaraisuuksien ja arkisten banaalisuuksien yläpuolelle. Jungilaisuus merkitsi alusta pitäen pakoa historiallisesta ajasta myytin ajattomaan lumoon, sisäisen maailman temppeliin, jossa ihminen kohtaa ikiaikaiset symboliset olennot. Ihminen saa elämälleen merkitystä, kun huomaa sisäisen maailmansa rikkauden ja syvyyden, ja aktiivisen mielikuvituksen visualisointitekniikalla hän saattaa jopa päästä suoranaiseen vuoropuheluun "syväitseytensä" kanssa.

Ihme ja kumma, jos ei tällainen oppi ala värisyttää. Onhan se värisyttänytkin. Ensimmäinen Jung-instituutti perustettiin Zürichissä 1948, ja sen myötä alkoi jungilaisten analyytikkojen systemaattinen koulutus. Sen lisäksi että uusia instituutteja on syntynyt sen jälkeen moneen muuhunkin läntisen maailman suurkaupunkiin (Lontoo, Rooma, New York, Los Angeles, Chicago, München jne.) on alueellisemmalle tasolle perustettu erilaisia jungilaisia työpajoja ("work shops"), joissa on mahdollisuus initioitua jungilaisuuteen. Viime vuosina on Venäjällä ollut voimakas Jung-buumi, kun ostovoimainen keskiluokka on saanut luettavakseen lähes koko Jungin tuotannon venäjäksi ja päässyt jungilaiseen analyysiin.

Lisäksi on olemassa joukko jungilaisia julkaisuja ja jungilaista kirjallisuutta julkaiseva kustannusfirma, Jung-aiheisia www-sivuja ja isoissa kaupungeissa tietysti jungilaisia analyytikkoja. Heidän yhteisenä piirteenään näyttäisi olevan kriittisen ajattelun vieroksunta tai jopa väheksyntä, pinnallinen lukeneisuus (tunnetaan esim. joitakin mytologioita mutta ei tuoreimpia psykologisia tai ylipäänsä tieteellisiä käsityksiä ihmismielestä), astrologian, numerologian, Tarot-korttien ja muiden taikauskon muotojen soveltaminen terapiassa ja julkaisuissa sekä eettinen ja epistemologinen relativismi, jossa voidaan sallia esimerkiksi aviollinen uskottomuus tai tapauksissa jopa terapeutin ja hänen potilaansa seksuaalisuhde mikäli sen katsotaan edistävän potilaan tietä kohti kokonaista Itseyttä.

Jungilainen empiria on "psyykkisten tosiasioiden" etsimistä, ja vaikka näitä tosiasioita on lukematon määrä (psyykkinen tosiasia voi olla esim. se, että "elämästä puuttuu jotain" tai että "varjo arkkityypin aktivoituminen saa minut ärtyisäksi naapurilleni"), ne voidaan kaikki nähdä a r k k i t y y p p i s e s t i rakentuneina tosiasioina. Mikään tietoteoreettinen tai empiirinen tai edes jonkinlaista käsitteellistä lujuutta ja johdonmukaisuutta penäävä kritiikki ei voi mitään jungilaisten löytämille "psyykkisille tosiasioille".

Sankar jylhän alitajunnan

Jung uskoi sekä fantasiamaailman "psyykkiseen todellisuuteen" että taikauskoisiin käsityksiin ihmisiin vaikuttavista salaperäisistä voimista, mikä käy erinomaisesti ilmi hänen muistelmateoksessaan. Siinä Jung tuo esille joko suoraan tai psykologian kaapuun käärittynä uskonsa muun muassa parapsykologisiin ilmiöihin, kiinalaiseen oraakkelikirjaan I Ching, alitajunnan ja erityisesti unien ennusmerkkien toteutuvuuteen, elämään kuolemanjälkeen sekä esi-isiemme henkien läsnäoloon kollektiivisen alitajunnan tasolla. Samalla hän vihjaa lukijoilleen, että hän on päässyt näkemään sen transsendenttisenrajan yli, jonne tavalliset kuolevaiset eivät pysty näkemään.

Kirjan viimeisessä luvussa Jung väittää, että "useimpien muiden ihmisten ja minun välilläni on se ero, että minussa väliseinät ovat läpinäkyviä. Se on minun erikoisuutena. Minä havaitsen jossakin määrin taustan tapahtumia, ja se antaa minulle sisäistä varmuutta. Kun ihminen tietää enemmän kuin toiset, hänestä tulee yksinäinen" (Jung 1985, s. 376-7).

Jung ei halua paljastaa enempää "taustasta", jottei mysteeri selviäisi, ja tässä hän seuraa antiikin ajan mysteerikulttien (kuten mithralaisuus, Eleusiin mysteerit, Isiksen, Suuren äidin ja Dionysoksen kultit) hinkua antaa uudelle potentiaaliselle jäsenelle - eli initioitavalle - vihjauksia kulttiin sisältyvästä mahdollisuudesta saada yhteys jumalaan tai jumaliin. Näin herätetään kiinnostus kulttia kohtaan, kuten myös Jung teki vihjaamalla omiin näkijänkykyihinsä ja tietäjän lahjoihinsa. Mysteerikultteihin perehtyneenä Jung tiesi, että nimenomaan kulttien salamyhkäisyys kiehtoi ihmisiä. Hän itse asetti mysteerien tapahtumapaikaksi salaisen itseytemme eli kollektiivisen alitajunnan.

Jungilaisessa mysteeriopissa löydetään olemassaolon spirituaalinen todellisuus ja annetaan tälle löydölle terapeuttinen, ihmisen psyykkistä hyvinvointia lisäävä merkitys. Syvyyspsykologian klassisista koulukunnasta jungilaisuus on kaikkein selvimmin terapeuttinen uskomusjärjestelmä, jonka harjoittajalta ei vaadita kriittistä mielenlaatua eikä sokraattista perusteiden ja määritelmien penäämistä. Sen sijaan luodaan uskoa siihen, että vasta elämän myytillistäminen tuo "olemassaololle loistoa, jota ilman emme haluaisi olla" (s. 32 l). Jungilainen elämän mytologisointi on tunnetusti viehättänyt nykyisiä New Age-liikkeitä, jotka näyttävät jungilaisuuden tavoin ylevöittävän henkisyyden nimessä sellaisia ilmiöitä ja uskomuksia joita skeptisemmin asennoituva ilonpilaaja pitää silkkana huuhaana ja taikauskona.

Jung antoi muka tieteellisiä käsitteellisiä apuvälineitä "uushenkistyneille", jotka voivat vedota vaikkapa arkkityyppiteoriaan ja "epäkausaaliseen periaatteeseen" eli synkronisiteettiin halutessaan antaa taikauskolleen "tieteellisesti" uskottavan ilmiasun. Hyvä esimerkki tämänkaltaisesta strategiasta on brittiläinen uuspakanallinen noitaliike Wicca. Liikkeen salaisuuksia sopivassa määrin paljastava Vivianne Crowley pitää jungilaisia arkkityyppejä jumalallisilla totuuksina ihmiskunnasta ja uskoo että pääsemällä kosketuksiin kollektiivisen alitajunnan kanssa ihminen voi ikään kuin matkustaa tämän psyyken syvärakenteen reittiä ja päästä yhteyteen muiden psyykeiden kanssa.

Wiccalaisissa initiaatioriiteissä uusi jäsen pääsee kollektiivisen alitajuntansa välityksellä yhteyteen oman ryhmänsä ("coven") joukkosieluun. (Crowley 1989, s. 12, 121). Uushenkisyydelle tyypillisesti wiccalaisuudessa jumalat ovat toisaalta ulkoisessa järjestyksessä vaikuttavia kosmisia jumalia, toisaalta psyykessä asustelevia "sisäisiä jumaluuksia". Juuri tälle jälkimmäiselle jumaluuden mieltämistavalle jungilainen retoriikka on omiaan. Tämä huomioon ottaen on perusteltua väittää, että Crowleyn tapainen okkulttinen "uushenkistyjä" on paljon lähempänä jungilaisuuden "tosi olemusta" kuin ne jungilaiset analyytikot ja Jungin opeista viehättyneet teologit, humanistit ja kasvatustieteilijät, jotka usko(ttele)vat jungilaisuuden olevan jos ei luonnontiedettä niin ainakin "hermeneuttista tiedettä", jossa ei selitetä vaan tulkitaan.

Jung itse väittää, että hänen elämäntyönsä keskeinen päämäärä on ollut "intohimoinen viettymys ymmärtämiseen" (Jung 1985, s. 343). Kuitenkaan hänen syvyyspsykologiassaan ihmismieltä ei niinkään jäsennetä tai selvennetä vaan mytologisoidaan.

Jung oli mielikuvituksellinen romantikko, joka koko ajan etsi salaperäistä, mystistä ja syvää, ja koko hänen ajattelurakennelmansa perustui muille kuin oman aikansa tieteellisille teorioille. Tieteellisenä oppijärjestelmänä hänen Analyyttinen Psykologiansa on esimerkillistä pseudotiedettä. Psykologisena utopiana ja modernin terapeuttisen spiritualismin edustajana kyseessä on esimerkillinen ellei suorastaan "arkkityyppinen" liike. Oppiensa kautta "Zürichin Siegfried" elää ja voi hyvin, vaikka akateemiseen maailmaan ei koskaan syntynytkään Spielreinin haaveilemaa pientä Siegfried-poikaa, joka olisi tappanut tieteellisen metodologian perusteita vartioivan lohikäärmeen ja perustanut Alkemian, Esoterian ja Analyyttisen Psykologian laitoksen.

Niin kuin "Goethen pojanpojanpoika" itse kuitenkin (toiveikkaana?) totesi, ihmiset ovat väsyneet rationalismiin. Mutta entä jos ihmiset väsyvät puolestaan irrationalismiin, katoaako silloin horisontin taa Hengen ja Tiedon (sic!) messujen ohella myös jungilainen psykologia? Tähän en epäselvänäkijänä osaa vastata huuta enkä haata. E

Viitteet:

Crowley, Vivianne., Wicca. The old religion in the new age. London 1989.

Jung, C.G., Unia, ajatuksia, muistikuvia. Porvoo 1985.

Mikäli kriittinen Jung-tutkimus kiinnostaa, ohessa pari tieteenhistorioitsija Richard Nollin provosoivaa teosta: Noll. Richard, The Jung Cult. Origins of a charismatic movement. Princeton 1994.

The Aryan Christ. The secret life of Carl Jung. New York 1997.

 

 

KirjoittajaPetteriPietikäinen on pian ilmestyvässä väitöskirjassaan C. G. Jung and the Psychology of symbolic Forms tutkinut Jungin ajattelun aatehistoriallista yhteyksiä sekä Jungin yritystä kehittää historiaa ja kulttuuria tulkitsevaa "symbolisten muotojenpsykologiaa". Jungin synkronisiteetti-käsitteestä ks. Skeptikko 2/98 (Hämärän rajamailla, dosentti S.Albert Kivisen haastattelu)

Skeptikko 3/98

Alkuun