MYYTTI ANNETUSTA MAAILMASTA, TIEDOSTA JA KIELESTÄ Paluu filosofiaan

I Myytti ja sen lajit

1. Arkiajatteluun näyttää luontevasti kuuluvan näkemys, että ulkoisella maailmalla on selkeä ja kiinteä rakenne, joka ikään kuin heijastuu ajatteluumme ja (välillisesti) kieleemme. Näin sanoisi ainakin empiristi. Itse asiassa, kun asian sanoo näin yleisesti, se voidaan tulkita laajemminkin paikkansapitäväksi. Kuitenkin tähän ajattelutapaan usein kytkeytyy niin sanottu annetun (eli annettuuden) myytti, jota on syytä - kuten termi , ’myytti' antaa ymmärtää - pitää filosofisesti kestämättömänä. Mistä tässä annetun myytissä (tai paremminkin sen eri lajeissa) oikein on kysymys?

Yksi annetun myytin versio perustuu transsendentaaliseen ajatukseen, että maailmalla on a priori -syistä kiinteä kategoriaalinen rakenne: maailma koostuu pohjimmiltaan tietynlaisista olioista (esim. puista, kissoista, ihmisistä, pöydistä, tai vaikkapa erilaisista kvarkeista) ja näiden olioiden erilaisista ominaisuuksista sekä niiden välisistä suhteista. Voisi myös sanoa, että annetun myytin tämän lajin mukaan maailma koostuu "annetuista" asiaintiloista tai tosiasioista, joiden elementteinä ovat nuo oliot, ominaisuudet ja suhteet. Maailma on ikään kuin a priori valmiiksi paloiteltu olioihin ja oliotyyppeihin (tms.). Nimitän tätä käsitystä annetun myytin ontologiseksi versioksi. Sen voi lyhyesti formuloida näin:

(AM_o) On olemassa ontologisesti annettu kategoriaalisesti "valmis" maailma.

2. Annetun myyttiin sisältyy myös ajatus, että maailman kategoriaalinen rakenne heijastuu ihmismieleen jotenkin samaan tapaan kuin sinetti muodostaa kuvion sulaan vahaan. Niinpä jos joku välittömästi tiedostaa (havaitsee) edessään olevan olion, joka tosiasiallisesti on ruskea pöytä, niin hän normaalioloissa välttämättä tiedostaa tämän olion ruskeaksi pöydäksi. Tällaisen välittömän tietoisuuden (mitä nyt sitten tietoisuuden välittömyys tarkkaan ottaen tarkoittaakin) piirteeksi oletetaan silloin "looginen" tai välttämätön (ei kumottavissa oleva) kytkeymä todellisuuteen. Ajatus välittömässä tietoisuudessa annetusta "ulkomaailmaa" tai sisäisiä tiloja koskevasta tiedosta on yleisemmin seuraava (vrt. Sellars (1980), s. 16):

Tyypillisesti oletetaan tuon tietoisuuden A-tyyppisestä oliosta olevan (jossakin sopivassa mielessä) sen olion kausaalisesti tuottama (vrt. ruskean pöydän havaitseminen). Maailma siis tuottaa kausaalisesti tietoa itsestään juuri tietynlaisella, ja tuollainen tuottaminen on tämän tiedon (tarkemmin sanoen tietoisuustilan) apriorisesti välttämätön piirre. Tähän sisältyy tavallaan ajatus, että maailma voi kausaalisesti tuottaa tietoa (tietoisuustiloja) ilman tiedostavan subjektin omaa käsitteellistä panosta. Näitä tietoisuustiloja voidaan kutsua itse itsensä todentaviksi. Näin ollen ihminen voi itse itsensä todentavien talojensa välityksellä tiedostaa maailman tietynlaiseksi ilman tätä tietynlaisuutta koskevia käsitteitä. Metaforisesti voi puhua sielun silmästä, jolla on välitön yhteys universaaleihin.

Kutsun tätä ennakolta käsitevapaan, välittömän kategoriaalisen tiedostamisen mahdollisuutta koskevaa transsendentaalista otetusta annetun myytin episteemiseksi versioksi. Teesiä (VTA) yleistäen sen voi ilmaista seuraavasti:

(AM_e ) Ihminen voi olla ei-käsitteellisessä mutta silti tiedollisessa vuorovaikutuksessa maailman kanssa.

Painotettakoon vielä sitä, että (AM_e) olettaa joko että tieto on ei-käsitteellistä ja siksi käsitevapaata tai sitten että maailma välttämättä kausaalisesti tuottaa kiinteän ei-kielellisen "käsitteellistyksen", teesin (VTA) mielessä ja (yleensä) ilman edeltävän käsitteistön ja taustatiedon apua.

3. Annetun myytillä on myös kielellinen eli lingvistinen laji. Siihen sisältyy ainakin empirismissä ajatus, että kaikkien faktuaalisten termien (semanttinen) mielekkyys perustuu välttämättä kielenkäyttäjien ja ekstralingvistisen maailman väliseen sopivanlaatuiseen kausaaliseen kanssakäymiseen. Olennaista on, että kielen ja maailman välille postuloidaan välttämätön (tai "looginen" tai "ostensiivinen") yhteys. Se voi koskea referenssiä, merkitystä ja totuutta. Ns. semanttiset käsitteet (luettakoon niihin nyt myös totuus) konstruoidaan siis suhteiksi kielen ja maailman välillä ja nämä suhteet ajatellaan välttämättömiksi ja näin privilegioiduiksi.

Esimerkiksi havaintosanan 'pallo' voidaan empirismin mukaan ajatella saavan merkityksensä ja referenssinsä näin: Yksityiset pallot aiheuttavat kausaalisesti joitakin ei-kognitiivisia aistimuksia, jotka ovat samankaltaisia, eli jossain mielessä "pallomaisia". Sanan 'pallo' - tai minkä hyvänsä sanan, jolla on suurin piirtein sama merkitys, esim. 'boltsi' slangissa tai 'ball' englannin kielessä - oletetaan sitten välttämättä semanttisesti kytkeytyvän joko noiden pallojen tai niiden tuottamien aistimusten luokkaan. Havaintosanat ikään kuin "kantavat merkityksiään hihassaan". Tämä on ns. käsite-empirismiä, jonka mukaan empiiriset käsitteet muodostuvat abstraktion kautta niiden empiirisista instansseista, ja tämä luo loogisen kytkeymän vähintään havaintokielen ja maailman välille. Yleisemmin puhuen kyse on käsiteabstraktionismista, jossa abstraktion pohjana voivat periaatteessa olla ei-empiirisetkin instanssit, esim. "evidenssinäkemykset" tai "intuitiot", jotka liittyvät johonkin platoniseen, ei-kielelliseen universaaliin.

Lingvistiseen annetun myyttiin siis sisältyy transsendentaalinen ajatus jonkin kielen loogisesti ja apriorisesti etusijaisesta asemasta. Tämä tarkoittaa myös, että etusijaista kieltä ei voida "puheenaihetta" vaihtamatta ja/tai tekemättä kielenkäyttöä käsittämättömäksi korvata millään semanttisesti ja "ontologisesti" erilaisella kielellä eikä kääntää millekään sellaiselle kielelle. Empirismissä tämä a priori etusijainen kieli on (luonnollisen kielen sisältämä) havaintokieli, jonka mukaan palloa jotenkin välttämättä esittää sana 'pallo' ja yleisesti puhuen olioilla ja ominaisuuksilla on ikään kuin loogisesti oikeat nimensä. (Vastaavasti voisi kuvitella, että jonkinlaisen metafyysisen realismin mukaan pallot välttämättä kytkettäisiin semanttisesti ilmaukseen 'alkeishiukkasjoukko XYZ'.) Voimmekin nyt formuloida lingvistisen annetun myytin seuraavasti:

II Miksi myytti on väärässä?

1. Miksi annetun myytin lajit (AM_o), (AM_e) ja (AM_l) sitten eivät ole hyväksyttäviä? Perusteleminen ei ole vallan yksinkertaista, enkä sitä voikaan tässä yhteydessä tehdä kuin melko ylimalkaisesta.

(AM_o) siis olettaa maailman ikään kuin valmiiksi rakennetuksi ja niin sanoakseni jotakin absoluuttista "luonnon käsitejärjestelmää" vastaavaksi. jos maailma todella olisi tällainen, ei tarvitsisi Quinen tapaan kantaa huolta mistään käännösten ja referenssien epämääräisyyksistä tai teorioiden ekvivalenssista (vrt. esim. Quine (1969)). Silloinhan olisi luontevaa olettaa, että se voidaan todenmukaisesta kuvata sitoutumatta mihinkään erityiseen käsitejärjestelmään. Mutta tämä oletus johtaa nopeasti vaikeuksiin.

Yksi perustelu on seuraava. Paras kuvaus maailmasta perustuu parhaiten maailmaa selittävään teoriaan. Parhaiten selittävä teoria näet sanoo, mitä maailmassa todella on ja miten nämä maailman konstituentit suhtautuvat toisiinsa (vrt. luku 5 ja scientia mensura -teesi sekä Sellars (1963a), s. 170 -174). jos tämä näkemys kuvaamisen ja selittämisen välisestä yhteydestä hyväksytään, on argumenttia melko helppo jatkaa. Selittäminen on näet sidoksissa ymmärtämiseen ja ymmärtäminen taas käsitejärjestelmään (ja sen välityksellä mm. tutkimusintresseihin ja -näkökulmiin); vrt. Tuomela (1980b), Putnam (1981) sekä luvut 5 ja 7. Näin maailman kategoriaalinen rakenne ja siis maailman käsite riippuu käytetystä kuvausjärjestelmästä, jota ei voida koskaan pitää absoluuttisella "luonnon käsitejärjestelmänä". Tuollaisen absoluuttisen käsitejärjestelmän käsite on tyhjä.

Putnam on käyttänyt geometrista analogiaa valmiiksi rakennetun maailman otetusta vastaan (ks. Putnam (1978), s. 130-133). Olkoon "maailmamme" suora viiva. Suora voidaan geometrisesta konstruoida usealla eri tavalla. Yhdessä konstruktiossa oletetaan lähtökohdaksi pisteet, toisessa taas suoran segmentit. Lopputulos on suora kummassakin konstruktiossa, mutta ne paloittelevat maailmansa (= suoran) eri tavoin. Voimme sanoa Putnamia vahvemmin, että tässä on kaksi totuudenmukaista mutta ei-ekvivalenttia teoriaa maailmasta. (Ei-ekvivalenssi perustuu mm. siihen, että lause "On olemassa pisteitä" on tosi toisessa ja epätosi toisessa teoriassa.)

Tämäntapaiset argumentit osoittavat, että jos maailma oletetaan valmiina annetuksi, niin maailman käsitteestä tulee tyhjä (kuten ylläolevassa geometrisessa tapauksessa), jos se samalla sallitaan yhtäpitämättömin tavoin kuvattavissa olevaksi. Näin päädytään siihen, että maailman rakenne ei ole valmiiksi annettu, vaan että maailman käsite on osaksi käsitejärjestelmästämme riippuvainen (ks. myös luku 5). Tämä ei vielä suinkaan sulje pois kausaalisesti meihin vaikuttavan maailman objektiivista olemassaoloa.

2. Näyttää siis olevan syytä hylätä teesi (AM_o) ja hyväksyä sen negaatio ~ (AM_o). Kuinka sitten käy teesin (AM_e)? Sellars on tämän teesin tunnettu vastustaja (ks. Sellars (1963a), erityisesti s. 157-170, (1967a), s. 3 5,1 - 3 5 3 ja myös Cornman (1972)). Kuten Sellars toteaa, annetun myytin episteemisen version taustalla on sellaisten klassisten empiristien kuin Locken ja Humen tapauksessa ollut tietynlainen "episteeminen virhepäätelmä". He ja monet muut naturalistiset empiristit ovat näet ilmeisesti ajatelleet, että tiedolliset eli episteemiset asiat voidaan analysoida ei-episteemisten avulla ja palauttaa niihin. Tähän on myötävaikuttanut se, että klassisten empiristien idean käsite on sitä paitsi monimerkityksinen ja epäselvä episteeminen - ei-episteeminen jaottelun suhteen (ks. Sellars (1963a), s. 156 ff.). Mutta "luonnehtiessamme jotain episodia tai tilaa tietoiseksi emme kuvaa sitä empiirisesti; asetamme sen siihen loogiseen avaruuteen, johon kuuluu asioiden perusteleminen, justifiointi sekä sanotun justifioimisen kyky" (Sellars (1963a), s. 169). Episteemisiä asioita on yhtä mahdoton täydellisesti redusoida ei-episteemisiin kuin pitämistä olemiseen. Tämä ei estä sitä, että episteemisen diskurssin (puheen) ja ei-episteemisen diskurssin (samoin kuin normatiivisen ja ei-normatiivisen) välillä on "evidentiaalisia" yhteyksiä.

On opettavaista tarkastella lyhyesti erästä virheellistä, empirististä yritystä analysoida havaintoväitteiden tiedollista luonnetta (vrt. Sellars (1963a), s. 166-168). Sen mukaan havaintoväitteet muistuttavat sikäli analyyttisia väitteitä, että niiden korrekti esittäminen on välttämätön ja riittävä edellytys niiden totuudelle. Tämä sinänsä järkevä ajatus osoittautuu vääräksi, jos tällaisen havaintoväitteen esittämisen korrektius perustetaan tiukassa mielessä kielellisen säännön seuraamiseen. jos esimerkiksi havaintoväitteen "Tämä on pallo" korrekti esittäminen käsitetään jotensakin samaksi kuin sanojen 'tämä', 'on' ja 'pallo' kielellisten käyttösääntöjen noudattaminen, joudutaan heti vaarallisille vesille. Empiristin mukaan nimittäin säännön seuraaminen edellyttää puhujan tietävän, että esine on pallo. Toisin sanoen verbaalisen kuvaamisteon korrektius perustetaan ei-verbaaliseen tietoisuuden tilaan, joka oletetaan itse itsensä oikeuttavaksi (vrt. tätä aikaisempiin, teesiä (AM_e) edeltävän huomautuksiin). Mutta tämä on vain kehäratkaisu, joka yritetään torjua postuloimalla omituiset itse itsensä toteuttavat episodit. Näin siis empiristi päätyykin olettamaan annetun myytin episteemisen lajin, joka on ylläesitettyjen ajatuskulkujen perusteella perin epätyydyttävä.

Selvästi parempi ratkaisu on seuraava: Havaintoväiteinstanssi "Tämä on pallo" esitettynä pallon läsnäollessa ilmaisee havaintotietoa korrektisti jos ja vain jos se ilmentää puhujan tendenssiä tuottaa normaalioloissa havaintoväitteen "Tämä on pallo" instansseja täsmälleen niissä tilanteissa, joissa hän havaitsee pallon. Mutta tämä analyysi on vielä puutteellinen siinä suhteessa, että näin voi toimia vaikka papukaija. Näin ollen on vaadittava, että havaitsijan (puhujan) on tiedettävä, että väitteen "Tämä on pallo" esittämisinstanssi on normaalioloissa pallon läsnäolon symptomi. Mutta tämä itse asiassa implikoi, että puhuja tarvitsee taustatietoansa voidakseen korrektisti esittää edes yksinkertaisimpia havaintoväitteitä. Hänellä ei voi olla havaintotietoa, ellei hänellä jo ole muuta tietoa ("Vorwissen"). Kärjistäen: ihminen ei omaksu jonkin olion (esim. pallon) käsitettä sen perusteella, että hän havaitsee sen (tai sentyyppisiä olioita), vaan pikemminkin hän havaitsee olion sen ansiosta, että hänen hallussaan jo on sen käsite.

Kaikki tietäminen on täten loogisista (tai käsitteellisistä) syistä "tietäjän" hallussa oleviin käsitteisiin ja muuhun tietoon perustuvaa, eikä hän siis voi olla käsitevapaassa episteemisessä vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Emme voi tehdä eroa sen välillä, mikä on "annettu" ja mikä on " postuloitu" (vrt. keskustelua havaintotermien ja teoreettisten termien erottamisesta toisistaan ja edellisten "teoriapitoisuudesta"). Ergo, episteeminen annetun myytti on hylättävä.

3. Muotoilin annetun myytin lingvistisen version (AM_l ) väitteeksi, että a priori -syistä on olemassa korvaamaton etuoikeutettu kieli (tai käsitejärjestelmä). Tällä tarkoitetaan kieltä, joka koskee reaalimaailmaa sellaisessa vahvassa mielessä, että sen ja maailman välillä on välttämättömiä tai paremminkin analyyttisia 1. merkitykseen perustuvia suhteita. Ne ovat korvaamattomia - kieli menettäisi mielekkyytensä ja semanttiset funktionsa ilman niitä. (Tällaiset kieli-maailma suhteet perustuvat oletukseen, että se reaalimaailma josta kieli puhuu on tiukassa mielessä olemassa.)

(AM_l) on kuitenkin väärässä. Miksi? (AM_l) ilmentää ns. maagista merkityksen teoriaa, käyttääkseni Putnamin (1981) termiä. Tällainen teoria olettaa sanojen (ja muiden ilmausten) referenssin jotenkin kuuluvan niihin sisäisesti (loogisessa mielessä). Tämä voi ilmetä välittävien, merkitystä kantavien mutta ei-lingvististen aistimusten kautta - kuten käsite-empirismissä - tai se voidaan kytkeä oletukseen ei-lingvistisistä intentionaalisista akteista, jotka ovat - kuten Brentano sanoo - välittömässä yhteydessä ei-kielellisiin universaaleihin (yleisiin, instantioitaviin asioihin). Tällaisissa kielen teorioissa oletetaan tyypillisesti, että merkitykset ovat ihmisen "päässä" tai mielessä (ja että merkitykset määräävät referenssin). Tämä on kuitenkin väärä näkemys kielestä (ks. alla esitettäviä huomautuksia ja esim. Putnamin (1975) ja (1981) purevia argumentteja).

Vastakohtana tällaisille näkemyksille ovat kielellisen merkityksen ns. käyttöteoriat, joiden mukaan kielen sosiaalinen käyttäminen on merkityksen ja referenssin suhteen keskeisessä asemassa. Käyttöteoriat korostavat yleensä myös kielen sopimuksenvaraista ja kontingenttia (ei-välttämätöntä) luonnetta. Näin kielen käyttöteoriaan voidaan yleensä luontevasti liittää annetun myytin lingvistisen version negaatio olettamalla semanttiset kieli -maailma -suhteet (jos niitä postuloidaan) kontingenteiksi.

Tässä yhteydessä pantakoon merkille, että nimenomaan käsite-empirismiä (joka nojaa teesiin (AM_l )) vastaan voidaan taistella suoremminkin. Empiristithän eivät yleensä selkeästi erottaneet episteemisiä ja semanttisia asioita toisistaan. jo tämänkin vuoksi teesiä (AM_e) vastaan aiemmin esitettyjä huomautuksia voidaan helposti käyttää empirismin kohdalla myös teesiä (AM_l) vastaan. Käsite-empirismin abstraktio on nimittäin episteemistä, itse asiassa äskeisessä mielessä (VTA) välittömään tiedolliseen kontaktiin perustuvaa. Jos kuitenkaan tuohon episteemiseen prosessiin sisällytettyjä itse itsensä todentavia tietoisuuden tiloja ei ole olemassakaan, niin käsite-empirismi osoittautuu virheelliseksi opiksi.

Kun (AM_o), (AM_e) ja (AM_l,) näin on todettu virheellisiksi, on samoin perustein hylättävä myös annetun myyttiin pohjaava ns. tieteen kielen kaksitasoteoria, joka perustuu havaintotermien ja teoreettisten termien jyrkkään joko ontologiseen, episteemiseen tai semanttiseen erottamiseen.

4. Annetun myytin lingvististä lajia, kuten muitakin, voidaan vakuuttavimmin arvostella vaihtoehtoisen, kilpailevan teorian pohjalta. Totesimme juuri, että kielen käyttöteoriat (ainakin monet niistä) voidaan esittää nojaamatta teesiin (AM_l). Erityisen kirkkaasti tämä näkyy Sellarsin merkityksen teoriassa. Siinä nimittäin semanttinen, metalingvistinen kielenkäyttö ei ole relationaalista lainkaan. Tällä tarkoitan seuraavaa. Tarkastellaan väitteitä

(c) 'Red' (englannin kielessä) merkitsee punaista;

(d) "Lumi on valkoista" on tosi jos ja vain jos lumi on valkoista.

Erisnimeä koskeva semanttinen väite (a), predikaatteja (yleisnimiä) koskevat väitteet (b) ja (c) sekä totuutta koskeva väite (d) oletetaan Sellarsin teoriassa tiukasti (vain) metakielen sisäisiksi väitteiksi. Ne eivät sisällä ontologisia sitoumuksia. Erityisesti on huomattava, että 'viittaa', 'merkitsee', ja 'tosi' eivät ilmaise kaksipaikkaisia relaatioita asiaankuuluvan kielellisen entiteetin ja sitä vastaavan jonkin maailman entiteetin välillä (siis ei esim. "Merkitsee ('koppelo', naarasmetso)", jossa tämän suhteen toinen jäsen esittäisi jotain ei-kielellistä). Sen sijaan semanttiset termit kuten ,merkitsee', 'viittaa' ja 'tosi' luokittelevat ilmauksia ja antavat tätä kautta niiden käyttömerkityksen: merkitykset ovat kielenkäytön luokitteluja (toisin sanoen kielellisiä rooleja). (Toisaalta kuitenkin se, että termi viittaa tai että (deskriptiivinen) lause on tosi implikoi Sellarsin semantiikassa, että sen esiintymät toteuttavat joitakin faktuaalisia "psykososiaalisia", lähinnä kielen ja maailman välisiä säännönmukaisuuksia; vrt. alla.)

Myöhemmän tarkasteluni pohjaksi esittelen Sellarsin (tai Sellars-tyyppistä) semantiikkaa hieman pidemmälti, erityisesti sen filosofisen sisällön kannalta. Otetaan kohteeksi merkitysväittämä (vrt. (b)), joka on yleistä muotoa

(e) 'S' kielessä L merkitsee p:tä.

'S' on jokin kielen L sana tai lause ja p on ilmaus, jonka merkityksen (tai roolin) semanttisen väitteen (e) esittäjät tuntevat (tai jota he osaavat aktiivisesti käyttää). Sellarsilaisessa semantiikassa (e):n analyysin ja selvennyksen antaa väittämä

(f) 'S' kielessä L on ´ p´ ,

missä ´ p´ on predikaatti (yleisnimi), joka pätee kaikista niistä ilmauksista (missä hyvänsä kielessä), joilla on sama semanttinen rooli kuin p:llä meidän kielessämme. Siis pistelainaus '´ ´ ' edustaa eräänlaista roolin abstrahoinnin "ekvivalenssioperaatiota". Väittämässä (f) ilmauksen 'S' roolin ilmaisee juuri pistelainaus ´ p´ . ¹

¹Sellarsin pistelainausoperaatio on funktionaalinen operaatio, joka perustuu a) maailman ja kielen välisten, b) kielen sisäisten ja e) kielen ja maailman välisten sääntöjen mukaiseen järkiperäiseen kielelliseen ja ei-kielelliseen käyttäytymiseen (tekemiseen ja muuhun käyttäytymiseen). Puheena olevat funktionaaliset suhteet voidaan luonnehtia ainakin periaatteessa niin tarkasti, että esimerkiksi logiikka voidaan pohjata niihin (tai niiden sopivaan osajoukkoon) ja representoida niiden avulla. Tässä viittaan Gärdenforsin (1983) tuloksiin, joissa tietyn tilajoukon K elementtien välisten funktionaalisten suhteiden avulla matemaattisen kategoriateorian termein määritellään loogiset konnektiivit ja loogisen totuuden käsite. Gärdenforsin tulokset rajouttuvat tosin toistaiseksi vain propositiologiikkaan. Vaikka hän tulkitsee joukon K uskomustilojen joukoksi, voimme yhtä hyvin sellarsilaisittain ajatella sen elementeiksi mielekkäät käyttäytymisepisodit yllä -mainitussa mielessä (tai, jos halutaan, vaihtoehtoisesti esimerkiksi käsitteelliset psykologiset tilat). Lisäksi Gärdenforsin tarkastelut olisi yleistettävä ottamaan huomioon kaikki yllä mainitut funktionaaliset suhdetyypit a), b) ja c) ilman olennaisia yksinkertaistuksia.

Painotettakoon tässä erityisesti sitä, että sellarsilaisessa semantiikassa hylätään houkutteleva ajatus tulkita merkityksen käsite (e):ssä suhteeksi ilmauksen 'S' ja jonkin ei-kielelliseksi käsitetyn p:n välillä. Perusteluna on, että näin voidaan a) luopua abstraktionismista (ja siis esimerkiksi käsite-empirismistä) - abstraktionismissahan merkitys ajatellaan juuri suhteeksi kielen ja maailman (tai jonkin platonisen universaalin) välillä -ja b) välttää tunnettu Bradleyn regressioargumentti (jos merkitys on suhde, vaatii sen mielekkyys uuden suhteen, jne.).

Ilmauksen 'S' roolin voi operaation '´ ´ ' lisäksi esittää myös spesifioimalla tätä ilmausta koskevat semanttiset säännöt kielessä L. Sanasemanttinen' ymmärretään erittäin väljässä ja epätavanomaisessa teknillisessä mielessä, ja voidaankin puhua kolmentyyppisistä semanttisista säännöistä:

Sopivissa episteemisissä oloissa tällaiset semanttiset säännöt voivat olla myös pitämissääntöjä (ts. luvan asemesta ne voidaan muotoilla pitää-käsitteen avulla).

Sellarsilaisessa semantiikassa roolin kantaja - esimerkiksi predikaatin ´ p´ tyydyttävä ilmaus, sanokaamme p* - liittyy kiinteästi säännön seuraamiseen: lausuman, jossa p* esiintyy, tulee olla p*:ä ´ p´ :nä koskevien semanttisten sääntöjen mukainen. Tämä sääntöjen noudattaminen voi perustua vahvassa mielessä senhetkiseen aikomukseen noudattaa niitä. Mutta on myös paljon sääntöä noudattavaa spontaania kielellistä käyttäytymistä, joka itse asiassa ei välttämättä ole edes intentionaalista toimintaa (tekemistä). Tällaiseen luetaan "kaavanmukainen" (engi. pattern-governed) käyttäytyminen, joka pohjautuu opittuihin tavanomaisiin käyttäytymismalleihin. Tässä voidaan ottaa esimerkiksi lasten kielellinen käyttäytyminen, joka ei aina ole intentionaalista. Siinä on silloin kysymys kaavanmukaisesta käyttäytymisestä, jonka on synnyttänyt vanhempien (ja muiden kielenopettajien) suorittama opetustyö.

Valaisemme tilannetta esimerkillä, joka liittyy merkitysväittämään (b). Analyysin (f) mukaan saamme väittämän:

Nyt liitämme (g):n kaavanmukaista käyttäytymistä "säätelevään" maailman ja kielen väliseen pitää olla -sääntöön, jonka tässä voimakkaasti yksinkertaistaen oletamme olevan (suurin piirtein) muotoa:

8. Pitää olla niin, että yhteisömme kielenpuhujat tuottavat ilmaisun (tai että heillä on tendenssi tuottaa ilmaisu) "Tuossa on koppelo" naaraspuolisen metson läsnäollessa normaaliolosuhteissa ja kun heitä pyydetään kuvaamaan tilanne. ²

^{2 Vähemmän yksinkertaistettu versio (h):n ilmentämästä säännöstä saadaan käyttämällä siinä ilmauksen "Tuossa on koppelo" asemesta pistelainattua ilmaisua "´ Tuossa on koppelo´ ". Tällöin olisi kuitenkin vielä osoitettava, miten puhuja jälkimmäisen ilmauksen edustamasta käyttöjen ekvivalenssiluokasta kuitenkin yleensä tai sellaisissa ja sellaisissa olosuhteissa (tms.) valitsee juuri edellisen, ts. ilmaisun "Tuossa on koppelo".}

Pitää olla -väite (h) implikoi Sellarsin mukaan (mutta ei kiistatta, vrt. Tuomela (1977), s. 53 -58) pitää tehdä -säännön, joka liitetään intentionaaliseen tekemiseen ja joka itse asiassa kohdistuu yhteisöön kollektiivisesti ja käytännössä erityisesti kielenopettajiin:

Nyt voimme yhteenvedonomaisesti todeta, että tässä ajatellaan pitää tehdä -sääntöjen (vrt. (i)) noudattamisen asianmukaisen intentionaalisen toiminnan avulla kausaalisesti tuottavan sellaisen oppimistuloksen kieliyhteisön opetettavissa jäsenissä, että nämä jäsenet "noudattavat" kaavanomaisella käyttäytymisellään vastaavaa pitää olla -sääntöä (vrt. (h)). Puheenaoleva "oppimistulos" on asianomainen kielellisen käyttäytymisen tendenssi (ja siis myös kyky) opetettavissa henkilöissä. Tämä tendenssi voi olla hyvin monimutkainen, ja voidaan kaiketi ajatella, että sillä on jonkinlainen neuraalinen perusta, johon se kausaalisesti pohjautuu. Tämän tendenssin olemassaolo ja sen realisaatiot kielellisessä ja muussa käyttäytymisessä muodostavat semanttisen väittämän (g) (primaarin) reaaliperustan, jota ilman tämä väittämä (g) ei voi pitää paikkaansa. (Kyseessä on siis eräänlainen "kriteeri-suhde" Wittgensteinin terminologialla sanottuna.)

Kuten olemme voineet todeta, sellarsilainen semantiikka ei nojaa abstrakteihin olioihin tai universaaleihin (kuten käsitteisiin tai joukkoihin) jossain platonisessa tai hegeliläisessä mielessä (vrt. siirtymää väittämästä (e) väittämään (f). Se on toisaalta naturalistista, koska siinä nojataan voimakkaasti kielelliseen käyttäytymiseen, ja toisaalta se ottaa varsin vakavasti kielelliset säännöt. Vaikka semanttiset väittämät kuten (a) -(f) eivät ole preskriptiivisiä - eivätkä myöskään sanan kausalistisessa mielessä deskriptiivisiä - ne silti nojaavat kiinteästi preskriptioihin eli sääntöihin roolin käsitteen välityksellä.

5. En lähde tässä yhteydessä tarkemmin perustelemaan enkä puolustelemaan sellarsilaista merkityksen teoriaa.3 Totean vain lopuksi sen yhteyden teesiin (AM_l): Sellars luonnollisesti hylkää sen ja hyväksyy sen negaation - (AM_l). Asian ydin on siinä, että Sellarsin järjestelmässä kieli toki koskee reaalimaailmaa, mutta kielen ja maailman välillä ei vallitse semanttista suhteita, vaan ainoastaan sosiaaliseen käytäntöön perustuvan kielenoppimisen tuottamia "psykolingvistisiä", ei-semanttisia ja ei-käsitteellisiä suhteita. Toisin sanoen (luonnollinen) kieli koskee maailmaa kielenkäytön kausaalisten säännönmukaisuuksien perusteella. On siis erityisesti syytä korostaa, että nämä säännönmukaisuudet ovat ei-käsitteellisiä kausaalisen järjestyksen (causal order) eli olemisen järjestyksen eivätkä "käsitteellisen järjestyksen" (conceptual order) invariansseja. Niinpä esim. erisnimi 'Mauno Koivisto' kyllä viittaa eräässä mielessä Suomen nykyiseen presidenttiin, mutta tämä viittaaminen on nimen käytön ja tuon henkilön väliseen kausaaliseen ja ei-käsitteelliseen yhteyteen perustuvaa.

Teesin (AM_l) voi kyllä hylätä, vaikka onkin sitä mieltä, että termit 'viittaa', 'merkitsee', 'tosi', jne. jotenkin edustavat kielen ja maailman välisiä suhteita. On vain todettava, että nämä suhteet ovat jossain mielessä kontingentteja ja korvattavissa olevia. Tällainen ei-sellarsilainenkin kanta voidaan tehdä ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi, varsinkin jos selvästi hylätään kielellisten ilmausten perinteinen jako analyyttisiin ja synteettisiin (ts. itse asiassa hylätään analyyttiset suhteet tiukassa käsitteellisessä mielessä).

Tämän luvun lopputulos on in nuce, että annetun myytti, eli itse asias sa sen versiot tai lajit (AM_o), ( AM_e) ja (AM_l), sekä voidaan että pitäisi hylätä. (Vai pitäisikö sanoa, että ne voidaan - ja pitää - tulkita vain myyteiksi?) Samalla olemme löytäneet hyviä perusteita hylätä kaikki ne filosofiset opit, jotka nojaavat annetun myyttiin käsitellyssä mielessä tai yhteenkin sen versioista (AM_o ), (AM_e ) tai (AM_l). Klassinen empirismi on selvästi tällainen oppi, ja näin olemme saavuttaneet yhden tämän kirjan luvussa 1 esitetyistä tavoitteista. (Eräät intuitionismin ja fenomenologian versiot nojaavat myös annetun myyttiin jossakin mainitussa mielessä. Husserlin (1913) fenomenologian voi - tarkemmin dokumentoimatta mainita yhtenä esimerkkinä; vrt. luku 1.)

3 Sellars on useissa kirjoissaan ja kirjoituksissaan esitellyt semantiikkaansa ja ontologiaansa (ks. esim. Sellars (1974), (1979)). Mainittakoon tässä myös Louxin (1977), (1978) ja Marrasin (1978) selkeät esittelyt ja kriittiset huomautukset, joihin asiasta kiinnostuneen lukijan on syytä perehtyä. Teoksessa Sellars (1979) on liitteenä Louxin ja Sellarsin kiintoisa kirjeenvaihto sellarsilaisesta semantiikasta.

Alkuun

Raimo Tuomela: Tiede, toiminta ja todellisuus

Gaudeamus 1983